Viime viikonloppuna oltiin taas Ähtärissä rosvopaistia tekemässä. Oli pojilla pitkä päivä touhuta ulkona aamusta iltaan. Vieraita ihmisiä oli monenmoista ja Manulle se oli kovempi paikka mitä Taaville. Taavi ihan hyvin osaa tutustua ihmisiin, mutta Manu on hiukan hitaasti lämpiävä. Eipä tarvinnut yöllä pyytää kahta kertaa nukkumaan, kun pojat jo veteli sikeitä ja jopa minä heräsin ennen niitä aamulla.
Ollaan nyt kotopuolessa oltu tylsiä viime viikot ja ollaan lenkkeilty samoja reittejä. Manun kanssa ollaan touhuiltu nurmikolla. Ollaan tokoiltu, heitelty keppiä ja opeteltu uusia temppuja. Manu on ollut oikein reipas mies. Toisien koirien ohitustilanteet tekee edelleen tiukkaa ja ensimmäinen ohituskurssipäivä olisi tulevana sunnuntaina.
Näissä tilanteissa tulee paljon mietittyä Taavin mieskohtaloa, kun ei se kerkiä haisteluiltaan touhuamaan mitään. Sen verran se kontaktia ottaa, että namin saa, mutta sitten lähtee taas nuuskimaan puskia. Taavin kanssa olisi kuitenkin kiva käydä näyttelyissä, kun ei se mikään onneton yksilökään ole. Mutta onko ne näyttelytkään sitten niin tärkeitä, kun toisen elämä menee siihen, että ulkona painellaan nenä maassa. Ei kerkiä leikkimään tai muutakaan. Sisällä se kyllä touhuaa ja on oma itsensä. Maalla ollessa leikkii ja riehuu, on onnellinen koira, kun ei ole muiden koirien hajuja. Luultavasti tulen sillä kokeilemaan sitä puolen vuoden kestävää hormonipiikkiä. Jos siitä näkisi, miten käytös muuttuu.
Tänään käytiin vaihtelun vuoksi pienellä metsäkaistaleella ja voi pojat, kun oli hauskaa. Taavistakin kuoriutui iloinen pieni mies, oli vain metsän hajuja. Kiipeiltiin pienen kallion päälle ja Manu niin rakasti sitä, että olisi mennyt ylös-alas kokoajan. Itsellekin pientä vaihtelua tasaisessa maastossa kulkemiseen. Tuli huomattua, etten ole enää niin ketterä, mitä joskus nuorempana :) Olisi niin mahtava päästä jonnekin metsäpoluille seikkailemaan, mutta enpä ole tähän mennessä kuullut, että täällä sellaisia olisi. Taavinkin tuolla pystyi pitämään vapaana, sen verran onnellinen se oli ja pysyi kuulolla. Harmi, kun kameraa ei ollut mukana, mutta tuskinpa se olisi siellä ehjänä pysynyt. Täytyy mennä useammin sinne.
Tuli tässä mieleen, etten ole kirjoittanut mitään meidän rokotusreissuista. Tai noh, eipä niissä mitään sen ihmeellisempää. Annettiin nyt vielä Taaville rokotukset kahdessa erässä, ensimmäinen satsi kesäkuussa ja toinen, rabies, heinäkuussa. Mahdollisten sivuoireiden takia. Eipä Taavi ollut niistä moksiskaan, joten seuraavat rokotteet uskaltaa antaa yhtäaikaan. Meistä niin kovasti tykätään klinikalla. Pihalla Taavi saa rallivaihteen päälle ja äkkiä ovesta sisään. Häntä heiluen puolelta toiselle tsekataan ketkä kaikki on paikalla. Ajattelemattomana puusilmänä muistelin, että Manukin täytyisi rokottaa, mutta sillähän on rokotteet vielä pari vuotta voimassa. Otin toiselle rokotuskerralle Manun kuitenkin mukaan moikkaamaan lääkäritätejä. Eläinlääkäri niin kovasti kehui poikia ja aina tykkäävät kun tullaan käymään (mun lompakko taas ei tykkää) :) Ovat niin avoimia, eivätkä yhtään arastele tai yritä kiukkuilla. Eläinlääkärit kun ovat kuulemma siihen tottuneet, että kääkät yrittävät vähintään sen kerran puraista sormesta. Osaa mun pojat edes jossain käyttäytyä, sillä on hyvä lohduttaa itseään koiranomistajan epätoivon hetkellä ;) Silloin, kun tuntuu, ettei mikään opettama asia ole mennyt perille.
Sateisen päivän takia Taavi sai kevyttoppiksen niskaan, kun tilaamani sadetakit olivat vielä postissa matkalla. Keinusta oli hyvä tähyillä muiden tekemisiä.
Ollaan nyt kotopuolessa oltu tylsiä viime viikot ja ollaan lenkkeilty samoja reittejä. Manun kanssa ollaan touhuiltu nurmikolla. Ollaan tokoiltu, heitelty keppiä ja opeteltu uusia temppuja. Manu on ollut oikein reipas mies. Toisien koirien ohitustilanteet tekee edelleen tiukkaa ja ensimmäinen ohituskurssipäivä olisi tulevana sunnuntaina.
Näissä tilanteissa tulee paljon mietittyä Taavin mieskohtaloa, kun ei se kerkiä haisteluiltaan touhuamaan mitään. Sen verran se kontaktia ottaa, että namin saa, mutta sitten lähtee taas nuuskimaan puskia. Taavin kanssa olisi kuitenkin kiva käydä näyttelyissä, kun ei se mikään onneton yksilökään ole. Mutta onko ne näyttelytkään sitten niin tärkeitä, kun toisen elämä menee siihen, että ulkona painellaan nenä maassa. Ei kerkiä leikkimään tai muutakaan. Sisällä se kyllä touhuaa ja on oma itsensä. Maalla ollessa leikkii ja riehuu, on onnellinen koira, kun ei ole muiden koirien hajuja. Luultavasti tulen sillä kokeilemaan sitä puolen vuoden kestävää hormonipiikkiä. Jos siitä näkisi, miten käytös muuttuu.
Tänään käytiin vaihtelun vuoksi pienellä metsäkaistaleella ja voi pojat, kun oli hauskaa. Taavistakin kuoriutui iloinen pieni mies, oli vain metsän hajuja. Kiipeiltiin pienen kallion päälle ja Manu niin rakasti sitä, että olisi mennyt ylös-alas kokoajan. Itsellekin pientä vaihtelua tasaisessa maastossa kulkemiseen. Tuli huomattua, etten ole enää niin ketterä, mitä joskus nuorempana :) Olisi niin mahtava päästä jonnekin metsäpoluille seikkailemaan, mutta enpä ole tähän mennessä kuullut, että täällä sellaisia olisi. Taavinkin tuolla pystyi pitämään vapaana, sen verran onnellinen se oli ja pysyi kuulolla. Harmi, kun kameraa ei ollut mukana, mutta tuskinpa se olisi siellä ehjänä pysynyt. Täytyy mennä useammin sinne.
 |
| Mustan koiran tango... |
 |
| Kiva omena! |
Tuli tässä mieleen, etten ole kirjoittanut mitään meidän rokotusreissuista. Tai noh, eipä niissä mitään sen ihmeellisempää. Annettiin nyt vielä Taaville rokotukset kahdessa erässä, ensimmäinen satsi kesäkuussa ja toinen, rabies, heinäkuussa. Mahdollisten sivuoireiden takia. Eipä Taavi ollut niistä moksiskaan, joten seuraavat rokotteet uskaltaa antaa yhtäaikaan. Meistä niin kovasti tykätään klinikalla. Pihalla Taavi saa rallivaihteen päälle ja äkkiä ovesta sisään. Häntä heiluen puolelta toiselle tsekataan ketkä kaikki on paikalla. Ajattelemattomana puusilmänä muistelin, että Manukin täytyisi rokottaa, mutta sillähän on rokotteet vielä pari vuotta voimassa. Otin toiselle rokotuskerralle Manun kuitenkin mukaan moikkaamaan lääkäritätejä. Eläinlääkäri niin kovasti kehui poikia ja aina tykkäävät kun tullaan käymään (mun lompakko taas ei tykkää) :) Ovat niin avoimia, eivätkä yhtään arastele tai yritä kiukkuilla. Eläinlääkärit kun ovat kuulemma siihen tottuneet, että kääkät yrittävät vähintään sen kerran puraista sormesta. Osaa mun pojat edes jossain käyttäytyä, sillä on hyvä lohduttaa itseään koiranomistajan epätoivon hetkellä ;) Silloin, kun tuntuu, ettei mikään opettama asia ole mennyt perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti