Ei mitenkään vahvasti alkanut meidän uusi vuosi, olen nimittäin aamuyöstä asti saanut kerätä ripuli- ja oksennuskasoja lattialta. Oli sitten viimeinen kerta, kun meidän pojat syö raakaluita. Manun maha ei luita sulattanut ollenkaan vaan oksensi ne pihalle ja Taavin kanssa kilpaa ruikkivat menemään. Itse yritin paperirulla kainalossa nukkua aina välissä, voihan sen päivän näinkin aloittaa.
Itse eilinen meni oikein mallikkaasti, myös Taavin osalta joka vietti ensimmäistä uutta vuotta. Kumpikaan ei välittänyt raketeista ja ulkona päästiin käymään ihan normaalisti. Oli kyllä mukavan rauhallista ulkoilla, kun ei ollut muita koirallisia liikkeellä. Järven rannalla Taavi välillä katseli taivaalle ihmetellen valoloistetta. Vaikka välillä tunnelma kuullosti siltä kuin sodassa oltaisiin, ei pojat edes korviaan letkauttanut.
Koska aina uutena vuotena asetetaan uusia tavotteita ja tehdään lupauksia, päätin tehdä sellaiset myös pojille.
Manun kanssa meillä suurin ongelma on muille koirille rähinöinti. Ei se joka kertaista ole, vaan Manun asenne riippuu vastaantulevan koiran eleistä. Jos tulee vastaan rauhallinen ja ulkoiluttajan kontrollissa oleva koira, ei siitä sano mitään. Mutta silloin kun tulee (puoli)vapaalla hihnalla kohti, ilman omistajan kontrollia, alkaa Manu rähisemään. Ja rähinä on kahta kauheampi, jos vieras koira aloittaa mekkaloinnin. Meidän lenkkipolulta löytyy pari vakiokoirailijaa joita ohittaessa alkaa kauhea meteli.
Sattuipa kerran sellainen tilanne, jossa vastaan tuli eräs vakiorähisijä-terrieri. Oltiin poikien kanssa tulossa sivusuunnasta ja päätin pysähtyä odottamaan, että täti menee koiransa kanssa ohi. Mutta tämä täti päättikin pysähtyä odottamaan meitä ja itse sitten ajattelin pääseväni ohi. Hän päätti sitten lähteä samalla kohti meitä ja rähinähän siinä syntyi. Tuosta tilanteesta tuli semmoinen kuva, että tämän tätin mielestä on hienoa omistaa koira joka rähisee muille, kun pitää oikein tarkoituksella tulla lähelle. Jos vastaavanlainen tilanne tulee toisen kerran, tiedänpä sanoa tätille että jatkaa matkaansa. Sitten on eräs toinen täti, joka alkuunsa päästi rähisijänsä hihnan pituudelta muiden luo. Nykyään se tosin tajuaa ottaa koiransa tiukemmalle, kun me tullaan kohti. Taisi emäntä säikähtää kun kerran karjaisin sen verran kovaa ohittaessa, että hänenkin koiransa hiljeni. Kyllähän täältä paljon löytyy niitä, jotka haluaisi antaa pikku-sessujensa nuuhkia toisiaan, mutta suurin osa jättää rauhaan kun otan pojat ojan puolelle viereen enkä edes katso päin.
Mutta siis, Manun kanssa meidän tavoitteena on päästä kunnialla muiden koirien ohitse.
Taavin kanssa projektina olisi kontrolli ulkona. Tilanne on aikalailla sama, kuin Manulla tuossa iässä. Eli sisällä ollaan niin ihanaa ja kuuliaista, mutta pihalla korvat ja kontrolli katoaa samantien. Makoisat makkarat tässä asiassa kyllä auttaa huomattavasti, mutta ei palkkaaminen pakkaskeleillä oikein onnistu hanskat kädessä. Ulkona pysähdyn ja odotan Taavilta edes pientä kontrollin elettä, mutta tämä katselee vain muualle ja alkaa ruikuttamaan kun ei pääse eteenpäin. Sitten se näkeekin jotain todella mielenkiintoista, kuten lentävän roskan. Ollaan kokeiltu pujottelua, suunnan muutoksia, mutta se vaan puskee muualle eikä ota pienintäkään yhteistyön elettä. Makupalalla palkkaaminen menee tosiaan pakkasen mukaan, mutta viimeistään ilmojen lämmetessä alkaa tehotreenit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti