Pentumuistoja -Manu

Tässä nyt on jostain tuntemattomasta syystä pyörinyt paljon mielessä millaisia pojat olivat silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa oli katsomassa.

Parhaiten mieleen on jäänyt Manun ensi treffit. Johtuisiko sitten siitä, että ensimmäisen koiran kanssa kaikki oli paljon jännempää.

Pennut olivat silloin 5 viikon ikäisiä pötkylöitä. Pääsin tutustumaan pentuihin niiden ollessa pihalla. Olin maassa kyykyssä niiden syötävänä, mutta yksi ruskeapantainen ipana erottui muista. Tämä yksilö tahtoi ja tahtoi aina mun syliin, siinä vähäisen repi ohimennen hupparin narua. Hetken viihtyi maassa, mutta sitten alkoi taas kauhea kiipeäminen jalkaa pitkin ''syliin, syliin, mä tahdon!''. Ja kuinka onnellinen  hän olikaan päästyään takaisin syliin.  

Sisällä ollessa tämä ruskeapantainen oli se, jonka piti olla ajantasalla kaikesta mitä tapahtui. Jos ovi kävi, tämä oli ensimmäisenä paikalla. Toisten arastellessa, tämä tepasteli muiden ohitse ison miehen elkein ''mitäs täällä tapahtuu?''. Samoista tiloista löytyi ranskispentu, jolla oli tapana vähän kiusata pieniä kääkkäpentuja. Toisten vinkuessa, ruskea teki ranskikselle selväksi, että häntä ei riepotella miten sattuu. 

Kasvattajan kysyessä, minkä pennun haluaisin, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä - ruskeapantaisen. Siitä hetkestä alkoi kahden viikon odotus ja nimen pohdinta. Nimiähän pyöri mielessä monenlaista, mutta loppu viimein päädyin Manuun.

5 viikon ikäinen pötkylä

Hakupäivän tullessa, oli Manun velipojat lähteneet uusiin koteihin jo edellisenä päivänä. Kuulemma oli Manu kiivennyt yön aikana omasta häkistään muiden, viikon nuorempien, pentujen luokse - ei raukka halunnut olla yksin. Kotimatkalla Manu sai olla kuljetuskopassaan ja varmaankin puolisen tuntia huusi täyttä itkua, kunnes malttoi nukkua loppu matkan ajan.

Olin koulussa rakentanut Manulle puuaitauksen, jossa sen oli tarkoitus viettää yönsä ensi alkuun. Ajatuksena se oli ihan hyvä idea, mutta Manu oli eri mieltä. Tämä kiipeilyn kuningas tuli sieltäkin pois. Laitoin viltin katoksi ja yritin pysyä jämptinä - periksi ei anneta. Yöllä oli puoli tuntia itkua - puoli tuntia unta. Seuraavana yönä jo annoinkin periksi ja sai poika nukkua vieressä loppu yön. Töihin mennessäni laitoin Manun aitaukseen, toivoen että viihtyy siellä, eikä poissaollessani tuhoa paikkoja. Ensimmäiset pari päivää se taisi siellä viihtyä. Sen jälkeen saikin sitten arpoa mistä koira löytyy milloinkin. Kerran meinasi jo iskeä pientä paniikinpoikasta, kun Manua ei näkynyt missään missä normaalisti viihtyi. Sitä kutsuin saamatta vastakaikua, kunnes se hetken päästä tuli haukotellen avonaisesta kaapista.

Ihme kyllä Manulla ei koskaan ollut  mitään suurta tuhoamisvimmaa. Tuhoihin kuului vain pari akkulaturia ja muutama rasvatuubi. Ja lukematon määrä revittyä paperia (mitä tekee vieläkin). Yleensä säilytin rasvatuubia käsilaukussani. Kun Manu alkoi sitä varastelemaan, aloin laittamaan laukun vetoketjun kiinni. Eihän sekään sitä pidätellyt vaan laukku oli sepposen selällään ja rasvaa joka puolella. Tuostahan tuli vitsailtuakin, että olisi hyvät eväät käsilaukkurosvoksi. Tämä tapa kuitenkin alkoi jäämään aika pian unholaan.

Tuolloin asuin vielä Ähtärissä omakotitalossa ja kauaa ei Manua pystynyt siellä vapaana pitämään. Hyvinkin nopeasti alkoi reviiri kasvamaan. Huvittavaa vain oli yöpissalla käynnit, silloin ei tarvinnut kuin ovi aukaista ja Manu kävi tekemässä tarpeensa. Sitten äkkiä sisälle ja peiton alle nukkumaan :) Ehkä pimeys ja syksyn kylmät yöt houkutteli takaisin peiton alle, eikä tutkimaan naapurin pihoja.

Alusta asti Manu oli hyvinkin varauksellinen uusia ihmisiä ja koiria kohtaan. Kaikki tutut ovat aina niin ihania, mutta vieraiden kanssa pitää olla tarkkana, niin kuin nykyäänkin.
Vaikka Manun ihan lemmikiksi hankin, alkoi sen kanssa näyttelyt kiinnostamaan. Ilmoitinkin sen pentunäyttelyihin, mutta kerkesipä poika jo sitä ennen kasvamaan ylikorkeaksi, joten siihen jäi ne haaveet. Nopean kasvun myötä on nuo pentukuvatkin semmosia rimpuloita, nopeasti meni pentuajan söpöys :)

Oikeastaan mikään ei ole pentuajoista muuttunut. Samanlainen läheisyyspinseri se on edelleenkin. Aina ensimmäisenä tsekkaamassa paikat ja tilanteet. Leikkityylikin on pysynyt samana, mikä videolla näkyy. Yksin ei mielellään jää mihinkään, eroahdistusta tosin ei onneksi ole. Erittäin tyytyväinen olen ollut siihen, että Manu ''valitsi'' mut ensi käynnillä :)

Tämän lähemmäksi ei koskaan ystävyys edennyt kissan kanssa

Hessulle tuli vaativa isoveljen rooli

noin 10vk iässä

Manun antama synttärilahja mulle 2011 :)