Ollaan vaan ja hengaillaan

Niin jäi Taavin erikoisnäyttelyt väliin viime viikonloppuna. Torstaina Taavin maha alkoi reistailemaan ja perjantai meni kyseenalaisissa merkeissä, joten päättettiin jättää lauantain näyttelyt väliin. Onneksi oli vain ohimenevää reistailua ja Tehobaktilla saatiin masu kuntoon. Lähdettiin sitten lauantaiaamuna ajelemaan Ähtäriin päin, joten sai pojat ottaa rennosti. Tai rennosti ja rennosti... Ei ainakaan vauhtia puuttunut.

Viime päivät, tai viikot, meillä on mennyt aika tylsissä merkeissä itseni takia, kun pääkipu on ottanut vallan. Hyvinä päivinä ollaan käyty ulkona seikkailemassa mahdollisimman paljon, huonoina päivinä möllötetään sisällä nukkuen. Hyvin pojat kuitenkin ottaa nuo kotipäivät, eivätkä kiipeile seiniä pitkin. Eilinenkin meni omalta osalta sängyssä koomaillen ja pojatkin vain nukkuivat peiton alla, eivätkä turhia stressannut. Itse toki poden huonoa omatuntoa tuollaisista päivistä ja mukamas hyvityksenä ostelen niille herkkuja.
Vaikka nyt olen kotona ollut kuukauden päivät ja luultavasti tulen jatkossakin olemaan, olen silti ''valmistellut'' poikia mahdollisesti tulevaan, jolloin saatan olla töissä pidempääkin päivää. Ettei nuo pojat pääse tottumaan siihen, että ulos pääsee vaikka parin tunnin välein. Eipä nuo pidemmät ulkoiluvälit ole niissä mitään tunteita herättänyt, mikä on ihan hyvä juttu. Tähän asti kun itse olen aina ollut osa-aikaisessa työssä, joten pojat ovat olleet yksinään sitä neljää tuntia päivässä. 

Taavi on alkanut heräämään eloon näin syksyn tullen. Kesällähän se ei pahemmin jaksanut mitään leikkiä kuumuuden takia. Nyt se aloittaa aamun pallon perässä juoksemisella. Uutuutena se on alkanut raahaamaan kenkiä omaan pesäänsä, se on sen mielestä tosi hauska juttu :) Toisinaan tuntuu, että Taavi pitää joitakin leluja ja kenkiä sen lapsinaan, kuin nartut konsanaan. Meidän tosi äijä. Välillä se käyttäytyy kuin kissa... Ei aina jaksa ymmärtää mitä sen päässä liikkuu. Myöskin näin ihanan syksyn aikaan parasta olisi jahdata tuulen mukana leijailevia lehtiä. Lehtiä jahdatessaan se näyttää niin kissalta, kuin kissa tai siis koira voi vaan näyttää.

Manun kanssa meillä mitään uutta ihmeellistä ole. Siitä on tullut äitin uskollinen pikkukoira, joka saa joka lenkillä tallustaa vapaana, jos on hiljaiset lenkkireitit. Yhtenä päivänä Manu tallusti vapaana mun vierellä, kuin kympin toko-oppilas. Sivusta eräs mies huuteli, etteikös nuo kääpiöpinserit ole todella vaikeita kouluttaa, ettei ne opi mitään. Huvittuneena Manua katsoessani tuumasin vain, että kai ne jotkut voi olla... Tuo kyseinen dementoitunut(?) mies kysyy joka kerta samoja asioita, joten en jaksanut alkaa pitämään mitään luentoa, kun samat asiat kysyy kuitenkin taas seuraavalla kerralla. 

Manun kanssa toisten koirien ohitukset on sujunut hienosti niin, että laitan makupalan kuonon eteen ja mennään ohi. Kyllä ruoka voittaa muut sesset. Taavi ohittelee koirat samaan tapaan kuin aina ennenkin, hihnassa rimpuillen. Mutta kyllä sekin on aavistuksen rauhoittunut, ettei enää kaikin voimin yritä päästä luokse. Eikä enää aloita rimpuilua heti, kun toinen koira tulee näkökenttään. Ohituksenkin jälkeen keskittyy taas omiin juttuihin, eikä jää haahuilemaan taaksepäin. Taavin kanssa aloitetaan sitten tehokoulutus, kun on ensin hoidettu kastraatio. Edelleenkin nuo kilkuttimet menee kaiken muun edelle, joten omia hermojani säästellen pääsee kuin koira veräjästä.