Miinan kanssa aloitettiin alkeistokokurssi tällä viikolla. Meillä oli ennen kurssia parin viikon lusmuilukausi, ei oltu treenattu yhtään mitään kunnolla. Ja sen kyllä kurssilla huomasi. Puolesta tunnista se ensimmäinen vartti meni ihan siihen, että neiti malttoi jaksaa keskittyä käskyihin. Kovasti yritti ennakoida ja tehdä niin kuin hän haluaa. Tunnin alussa katsottiin perusasioita, millä mallilla meidän kontakti ja seuraaminen on. Kontakti on erittäin hyvä, mitä nyt Miina vähän lipsui ja katse yritti etsiä namikättä. Parin toiston jälkeen kuitenkin ymmärsi ja muistui mieleen, minne se katse suunnataan. Seuraaminen sujui alkuun erittäin vauhdikkaasti, ''tänne se nami nyt heti!''. Yritti edistää ja perä lähti kääntymään ulospäin. Oikean paikan ja tahdin löytyessä, meno olikin oikein kivaa. Tällä hetkellä seuruu menee pääosin nami nenässä kiinni. Välillä kokeillaan seuruuta käsi ylempänä, mutta tällöin se meinaa jäädä vähän jälkeen. Tehtiin myös käännöksiä oikealle ja vasemmalle ja se meni kyllä todella hyvin. Kun siis ensin itse opettelin kääntymään oikein. Loppuun vielä otettiin maahanmenot kukin oman tasonsa mukaan. Miinalle ensin otin parit maahanmenot sen ollessa edessä ja sen jälkeen tehtiin maahanmenoa sivusta. Maahanmeno ei mitään laatuluokkaa ollut, kun sade oli kastellut maan, joten hiukan sai siihen houkutella. Positiivinen mieli kuitenkin jäi tästä treenistä ja tietääpähän taas mihin saa keskittyä.
Tai siis ongelma numero yksi on ohjaaja, eli minä itse. Ei se mitään helppoa ole. Vähänkin kun on oma käsi jossain muualla kuin pitäisi tai kroppa kierossa, niin koirakin menee ihan miten sattuu. Näin ratsastusta harrastaneena, näen näissä lajeissa paljon yhteistä. Ei se hevonen tai koira toimi, jos ei ole selkeät avut. Itse asiassa nyt tokoillessa, mulle on tullut sama mahtava fiilis kuin hevosen selässä. Se on hieno tunne, kun omilla avuilla saat eläimen toimimaan.
Keskiviikkona korkattiin mätsäritkin Miinan kanssa. Hiukan epäileväisin tuntein sinne lähdettiin, mietin alkuun että jäätäisiin vain kehän ulkopuolelle katselemaan menoa. Noh, kehässähän me sitten oltiin ja hienostihan se meni. Ei tokikaan mitään laatusuoritusta, mutta olin tyytyväinen jo siihen, ettei se välittänyt muista koirista. Eihän me mitään kehähommia oltu treenattu muutamaa kertaa enempää. Seisotusta kyllä, mutta vierellä juokseminen on ollut vähissä. Juoksemista ei oltu treenattu niin, että koiria menee edessä ja takana. Hieno suoritus kuitenkin oli näistä lähtökohdista. Mitä nyt muutamia hyppypomppuja tuli välillä, mutta muuten juoksi nätisti. Seisominenkin meni paremmin mitä kotona treenatessa. Seisomisesta kehut saikin tuomarilta, että noin hienosti on ikäisekseen (4,5kk). Tarkoituksena olisi lokakuussa mennä pentunäyttelyihin Hämeenlinnaan.
Manu ja Taavi on nyt ollut enemmän isännän hoidettavana, että itse saan keskittyä kakaran opettamiseen. Mikäs siinä pojilla ollessa, kun herkkuja satelee niin, että piti jo vähän ruokamäärääkin pudottaa. Manun kanssa käydään aina välillä heittelemässä frisbeetä tai palloa kentällä ja samalla Miina touhuaa Taavin tai mun kanssa. Miinasta ja Taavista on tullut oma parivaljakkonsa. Johtuen luultavasti siitä, ettei Taavi ole niin herkkä kuin Manu. Taavista on Miinalle vastusta. Kyllähän Taavi ja Miina välillä yhteen ottaa, mutta ainakin toistaiseksi Miina on sitten perääntynyt tilanteesta, vaikka se sitä niin kovasti ärsyttää. Miinan puolesta on vähän kakaramaista toimintaa, kiusataan niin kauan että Taavi suuttuu ja sitten tulee itku pitkästä ilosta :) Manu sitten tykkääkin vähän rauhallisemmasta toiminnasta, kuten suupainista.
Ai niin, Manun synttäreitäkin vietettiin kuun alussa. Mauno 5 vee <3
Tai siis ongelma numero yksi on ohjaaja, eli minä itse. Ei se mitään helppoa ole. Vähänkin kun on oma käsi jossain muualla kuin pitäisi tai kroppa kierossa, niin koirakin menee ihan miten sattuu. Näin ratsastusta harrastaneena, näen näissä lajeissa paljon yhteistä. Ei se hevonen tai koira toimi, jos ei ole selkeät avut. Itse asiassa nyt tokoillessa, mulle on tullut sama mahtava fiilis kuin hevosen selässä. Se on hieno tunne, kun omilla avuilla saat eläimen toimimaan.
Keskiviikkona korkattiin mätsäritkin Miinan kanssa. Hiukan epäileväisin tuntein sinne lähdettiin, mietin alkuun että jäätäisiin vain kehän ulkopuolelle katselemaan menoa. Noh, kehässähän me sitten oltiin ja hienostihan se meni. Ei tokikaan mitään laatusuoritusta, mutta olin tyytyväinen jo siihen, ettei se välittänyt muista koirista. Eihän me mitään kehähommia oltu treenattu muutamaa kertaa enempää. Seisotusta kyllä, mutta vierellä juokseminen on ollut vähissä. Juoksemista ei oltu treenattu niin, että koiria menee edessä ja takana. Hieno suoritus kuitenkin oli näistä lähtökohdista. Mitä nyt muutamia hyppypomppuja tuli välillä, mutta muuten juoksi nätisti. Seisominenkin meni paremmin mitä kotona treenatessa. Seisomisesta kehut saikin tuomarilta, että noin hienosti on ikäisekseen (4,5kk). Tarkoituksena olisi lokakuussa mennä pentunäyttelyihin Hämeenlinnaan.
Manu ja Taavi on nyt ollut enemmän isännän hoidettavana, että itse saan keskittyä kakaran opettamiseen. Mikäs siinä pojilla ollessa, kun herkkuja satelee niin, että piti jo vähän ruokamäärääkin pudottaa. Manun kanssa käydään aina välillä heittelemässä frisbeetä tai palloa kentällä ja samalla Miina touhuaa Taavin tai mun kanssa. Miinasta ja Taavista on tullut oma parivaljakkonsa. Johtuen luultavasti siitä, ettei Taavi ole niin herkkä kuin Manu. Taavista on Miinalle vastusta. Kyllähän Taavi ja Miina välillä yhteen ottaa, mutta ainakin toistaiseksi Miina on sitten perääntynyt tilanteesta, vaikka se sitä niin kovasti ärsyttää. Miinan puolesta on vähän kakaramaista toimintaa, kiusataan niin kauan että Taavi suuttuu ja sitten tulee itku pitkästä ilosta :) Manu sitten tykkääkin vähän rauhallisemmasta toiminnasta, kuten suupainista.
