Syksyn muotikuvaukset

On taas koittanut se vuoden aika, kun otetaan uusia kuvia ensi vuoden kuvakalenteria varten! Ja samalla ehkä "muutama" ylimääräinen räpsäisy :)
Mun harmikseni (ja poikien iloksi) kunnon lehtisadekuvia ei olla päästy ottamaan, kun täältä kaupungista on just haravoitu ja kerätty kaikki lehdet pois. Tänäänhän olisi ollut kaunis auringonpaiste...

Kääpiöpinseri ja yksilöerot

Olen jo pidemmän aikaan pääni sisällä suunnitellut kirjoittavani omien kokemusten ja mietteiden perusteella kääpiöpinseristä, yksilöeroista ja miten rotuun päädyin. Tämä kaikki teksti tulee siis täysin oman pään sisällöstä ja poikien tuomasta kokemuksesta.

Melkeinpä jokaisen keskustelupalstan kysymyksessä ''Millainen on kääpiöpinseri?'', löytyy parin järkevän vastauksen lisäksi paljon niitä, joissa kääpiöpinseriä kuvaillaan mm. ''Ruma, pahalta haiseva rotta. Hulluja adhd -räksyttäjiä.". Lisäksi joku eläinklinikalla työskentelevä kertoo, kuinka ovat hulluja piraijoita, joille ei edes saa kuonokoppaa päähän. Villinä veikkauksena uskon, että suurin osa rodun vihaajista ovat juuri niitä, jotka ovat nähneet kääkän juuri sillä huonoimmalla hetkellä, eivätkä ole viettäneet aikaa rodun kanssa sen enempää. En tokikaan puolustele rotua, että se olisi kaikkea muuta kuin sanotaan, aina löytyy niitä yksilöitä joista huonoja esimerkkejä kerrotaan. Ja rehellisesti voin sanoa, ettei Manu ja Taavikaan ole mitään hiljaisia hissukoita joille saa tehdä mitä vain.

Silloin kun itse aloin etsimään tietoa kääpiöpinseristä, olin alkuun hyvinkin epäileväinen rodun suhteen. Ovatko ne oikeasti pieniä helvetistä tulleita demoneita? Ennen kääpiöpinseriä olin ihastunut dobermanneihin ja kovasti semmoisesta haaveilin. Silloin kuitenkin tuli ajateltua järkevästi, eikä silloiseen tilanteeseen olisi mahtunut niin isoa koiraa. Kuopattuani ajatuksen toopeista, etsiskelin jotain pientä, koiralta näyttävää koiraa joka olisi luonteeltaan innokas seuralainen. Kuin jonakin enteenä, alkoi meillä päin näkymään lenkillä kaksi kääpiöpinseriä. Niitä ylväitä pikkupaketteja katsoessani päätin, että haluan samanlaisen.

Aloin tonkimaan internetin maailmaa ja etsin kaikki mahdolliset palstat, missä rodusta kerrottiin. Kerrottiin hyvää, mutta niin paljon pahaakin. Koska tuolloin olin vielä täysin ummikko koirien kasvattajien suhteen, aloin epäröimään pennun saatavuutta - monessa keskustelussa sanottiin, ettei kääpiöpinseri sovi ensimmäiseksi koiraksi. Toisaalta, olinhan viettänyt lapsuuteni hirvikoirien parissa, joten siltä ajalta oli tarttunut  mukaan luontaista koiran käsittelytaitoa. Ja olinhan Hessunkin ostanut, joka vietti elämäänsä mummulassani, mutta kuitenkin olin paljon sen elämässä mukana. Koska olen aina ollut hyvinkin epävarma omien taitojeni kanssa, päätin laittaa nettiin kokeilun vuoksi osto -ilmoituksen. Eihän siinä kauaa mennyt, kun sain Manun kasvattajalta sähköpostia. Innostuneena vastasin ja sovimme ajankohdan, jolloin voisin mennä pentua katsomaan.

Treffit tehtiin ja maksoin pennusta varausmaksun. Mitä lähemmäksi luovutusikä tuli, sitä epävarmemmaksi kävin. Entäs jos epäonnistun? Entäs jos kasvatan koirasta hullun? Hetken päästä taas ajattelin, että kyllä me selviämme. Olenhan ollut koko ikäni eläinten parissa, opettanut hevosia joten miksi en pärjäisi koiran kanssa. Hevoset ovat vuosien saatossa opettaneet minulle määrätietoisuutta, joten se tuli luonnostaan koiran kanssa. Jos vaadin jotain, niin se kanssa toteutetaan eikä tehdä vähän sinne päin (etenkin Manu vielä nykypäivänäkin kokeilee kepillä jäätä, jos voisi kiertää toista kautta).

Manun kotiutuessa olin hyvinkin jämpti sen suhteen. Turhat haukkumiset kiellettiin ja parhaani mukaan yritin saada sitä sosiaalistettua maalaisympäristössä. Eihän se nyt täydellisesti onnistunut, kun liikennettä oli sen parin auton verran ja muita koiria näkyi lenkillä pari kertaa kuussa. Jos ajassa voisi palata takaisin, panostaisin tuohon enemmän. Kyllähän Manu näin kaupungissa toimeen tulee, mutta ruuhka-ajan liikenne saa sen hermostumaan ja jännittymään. Vaikka Manu oli heti alusta asti varauksellinen vieraita kohtaan, pidin sitä kelpo kansalaisena. Se oli koira, joka kiinnostuneena seurasi mitä tein, oli aina valmiina uusiin seikkailuihin. Aikuistuminen Manulla alkoi hyvin nopeasti ja puoli vuotiaana se oli jo kasvanut ylikorkeaksi. Kasvamisen lisäksi alkoi myös hormoonit jyllätä, jotka toi lisähaastetta arkeen. Koska kyseessä oli ensimmäinen oma koira, en halunnut epäonnistua sen koulutuksessa. Sen myötä suhtauduin välillä ehkä turhankin kriittisesti sen käytökseen. Ajattelin, että mua pidetään surkeana koiran omistajana, jos Manu erehtyy haukkumaan väärässä paikassa. Pikku hiljaan alkoi kuitenkin se oma pipo löystymään päässä. Mitä sitten, jos koirani ei tykkää kaikista ihmisistä? Manu on kuitenkin 100% kotikoira, kainalon lämmittäjä. Nykypäivänä Manu kuitenkin on lahjottavissa makupaloilla ja niiden avulla rentoutuu vieraiden seurassa. Ja koskaan kyse ei ole ollut aggressiivisuudesta vaan pelkästä epävarmuudesta, mikä on ihan yleistä rodussa. Kun Manun peruskoulutus oli kunnossa, aloin kokemaan elämän aika tylsäksi ja siitä syntyi Taavin tarina.

Näin uuteen kaupunkiin muuttaessa, elämäni sosiaalisin hetki on kaupassa käynti. Näin myöhemmin ajateltuna se taisi olla yksi osasyy sille, miksi tuli uusi pentukuume. Manun ollessa aina kädessä tai jalassa kiinni painimassa, päätin että ehkä koirakaveri olisi hyvä vaihtoehto. Saisin minäkin tekemistä opettaessani uutta pentua. Olin miettinyt täysin uutta rotua, kunnes facebookissa kaveri lisäsi kuvia kotia vailla olevista kääpiöpinseripennuista. Taisinpa jo samana päivänä laittaa kasvattajalle viestiä ja sitten käytiin pentutreffeillä. Manusta oppineena koin olevani parempi kouluttaja, oli suunnitelmat miten uuden pennun kanssa toimitaan. Kuitenkin heti ensimmäisestä päivästä tajusin, etteihän tuossa ole mitään opetettavaa. Parina kertana se vähäisen hihnassa rimpuili, mutta sen jälkeen kulki nätisti vierellä silmiin katsoen. Siis mitä? Innoissaan se tutustui vieraisiin koiriin ja ihmisiin. Kiipesi lasten syliin pusutellen naaman märäksi. Sisällä oli nätisti ja ainoa ongelmamme oli sisäsiisteys - ja sekin oli ihan normaalia. Oikeesti, mikä luonnehäiriöinen kääpiöpinseri tämä on? Minä kun olin valmiiksi ''asestautunut'' tuleviin koitoksiin ja jääräpäisyyteen ja pyh. Taavi, tuo pieni pallo, käyttäytyi kuin pieni herrasmies. Mikään sitä ei hätkäyttänyt, aina oli liikenteessä ''hymy huulilla'', täynnä iloa. Noh, loppui se ilo sitten, kun alkoi miehistymään ja tyttölöt kiinnostamaan. Edelleenkin se kuitenkin on sisällä kuin pieni pulmunen, äitin mussukka. Ainoa tuho mitä se on saanut aikaan, on syödyt seinän kulmat ja uudelleen fiksattu sohvapöytä - pennut on pentuja.

Taavi on ollut hyvä esimerkki siitä, miten rodusta löytyy yksilöeroja. Manu on ollut aina luonteeltaan hyvinkin kääpiöpinserimäinen; valpas, aina paikalla ja tilanteen tasalla, varautunut ja energinen. Taavi taas on kääpiöpinseriksi hyvinkin hiljainen (toki tarvittaessa ääntä löytyy), rauhallinen, mutta innostuessaan sekopäisempi kuin Manu. On enemmän mamman poika. Taavia ei kiinnosta ulkona mitkään agilityjutut tai muut pomppimiset. Vaikka kumpikaan pojista ei ole mitään täydellisesti käyttäytyviä ''robotteja'', on niissä paljon enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Kyllä sitä jossain on onnistunut, kun eläinlääkärissä osataan olla nätisti ja uutena vuotena voidaan mennä ulos pelkäämättä raketteja. Ja sitten kun Taavin miehuuskilkuttimet viedään pois, veikkaan että siitäkin kuoriutuu taas se pieni, yhteistyötä rakastava pallero, jota oli pentuna.

Täten totean, että kääpiöpinsereitä löytyy monen eri luonteisia ja usean luonteet ovat selkeästi näkyvissä jo pikkupentuna. Joidenkin luonnetta pystyy koulutuksella muokata, toiset ovat koko elämän sitä, mitä pentuna. Ehkä tärkein asia kääpiöpinserin koulutuksessa on se määrätietoisuus, periksi ei anneta. Lisäksi mukaan ripaus huumorintajua, niin ollaan samalla aaltopituudella kääkän kanssa.

Kuvahaaste

New Limit'sin kuvahaaste

Haastan teidät blogaajat jakamaan kaikista hauskimmat kuvat lemmikeistänne! Ohjeet osallistumiseen: Linkitä tämän postauksen osoite tekstiisi ja laita minulle kommenttia (mieluiten myös linkki tekstiisi) mikäli osallistut. Kiitos päivän piristyksestä jo etukäteen!

Pullukan treenausta

Hymyä!

Kamalat tossut

Joulutunnelma kohdillaan

Mitäpä tähän lisäämään...

Silakka kuivalla maalla

Yllättävän vähän löytyi kuvia tähän hätään :)

Aikainen lintu madon nappaa

Herättiin tänään suht aikaisin aamulla ja siinä vielä sängyssä miettien päivän ohjelmaa, päätin, että nyt lähdetään koirapuistoon ennen ruuhka-aikaa. Eipä olla siellä käyty sitten milloin viimeksi - joskus kevään ja kesän aikaan. Alkuun olimme puiston ainoita asiakkaita. Taavi siellä paineli nenä maassa kaikki kohdat läpi. Manu veti pienen tutkimusretken ja sen jälkeen keskittyi mun seuraamiseen. Välillä kävi vähäisen juoksuttamassa Taavia ja takaisin tullessaan oli ilme ''mitäs me äiti sitten tehtäisiin?''. Taaviahan ei tunnetusti näkynyt kuin vilaukselta, kun tämä paineli menemään. Vaikka Taavi kovin antaa ymmärtää itsestään itsenäisen kuvan, sitä seuratessani huomasin, että kyllä se aina välillä jostain puskan takaa kurkkii ''huomaamattomasti'', olenko vielä paikalla. Taavin touhuessa omiaan, leikittiin me Manun kanssa ja heiteltiin keppiä. Löysi Taavi itselleen ''sian kuopan'', jossa oli jotain mahtavan tuoksuista hajua ja pitihän siellä pyöriä menemään.

Hetkeksi aikaan pojat sai kaverikseen seropin, joka oli oikein mukava luonteeltaan. Itse ainakin ihastuin siihen täysin ja mielelläni olisin voinut vaihtaa Taavin siihen. Manun kanssa hiukan palloittelivat puskasta löytyneellä pallolla ja Taavi kävi välillä painimassa. Seropin lähtiessä jatkamaan matkaansa, oli puiston portilla pientä härdelliä. Joku mies oli päästänyt koiransa vapaaksi puiston ulkopuolella ja siinä se portilla notkui omistajan huudellessa kauempana. Seropin omistaja siihen turhautuneena päätti lähteä ja vieras koira heti tunki itsensä portin väliin. Taavikin siinä rytäkässä livahti puiston väärälle puolelle, mutta onneksi kerkesin napata niskasta kiinni, enne kuin olisi lähtenyt muualle painelemaan. Vasta tuossa vaiheessa toisen koiran omistaja jaksoi raahautua paikalle ottamaan koiransa kiinni. Tämän jälkeen jäätiin vielä hetkeksi puistoilemaan ja pojille remmejä laittaessani, puiston reunalle ilmestyi uusi koira ulkoiluttajansa kanssa. Taavinhan oli pakko päästä sitä katsomaan eikä sitä enää meidän lähtö kiinnostanut. Tämä on yksi syy miksi en tykkää puistossa käydä etenkään Taavin kanssa, kun sen aivot valahtaa jalkoväliin kahteen pieneen kulkuseen ja minä olen kuin ilmaa sille. Manun ollessa jo kiinni, mietin järkevää sotasuunnitelmaa, miten saadaan Taavi valjastettua. Laitoin Manun aitaan kiinni ja lähdin metsästämään Taavia. Sillä välin Manuhan oli päättänyt solmia itsensä naruun ja huusi kuin olisi jalka poikki. Todellisuudessahan sillä ei mitään hätää ollut, mutta raukka on niin herkkä, että nipistyskin tuntuu siltä kuin korva vedettäisiin irti - ainakin äänestä päätellen. Tässä vaiheessa jo ajattelin, että muut luulevat mun hirttävän koiriani. Vihdoinkin pääsimme puistosta pois ja Taavi päätti vielä kokeilla mun huumoria autolla laittaen liinat kiinni ''en tule autoon'' ja yritti koko 5 kilon voimallansa pyrkiä pusikkoon haistelemaan. Ei onnistunut, ei. 

Se on kiva, että Taavi kerta kerralta tekee mulle helpommaksi sen, että viimeistään joululahjaksi saa ajan kastraatioon. Siellä missä ei ole ollut muita koiria, on Taavi kuin mikäkin unelma. Heti jos löytyy muiden koirien hajuja, sulkeutuu korvat ja olen vain typerä hihnan pitäjä.

Lisää puistokuvia facebookissa Manu ja Taavi -ryhmässä;
https://www.facebook.com/groups/650251331653721/

Taavi on nyt ilmoitettu näillä näkymin viimeisiin näyttelyihinsä, Kääpiöpinsereiden erikoisnäyttelyihin 05.10.2013 Klaukkalassa. Seinäjoen jätämme suosiolla väliin, kun pienen tutkimisen jälkeen selvisi, että tuomari on kovin tarkka rotumääritelmästä. Enpä ota riskiä, että saadaan hylky. Tosin enpä tiedä miten tarkkaa erkkarissa on, mutta mennään nyt - kävi miten kävi. Ehkä tulevaisuudessa kolmas kerta toden sanoo ja joskus tuleva kolmas koira pysyisi siellä rotumääritelmän mitoissa. Tai sitten mä huomaamattani syötän jotain kasvuhormooneja :)

Ai niin, eilen me treffattiin puolen vuoden ikäinen amstaffipenska ja oli se kyllä lutunen kaveri. Taavihan ei siitä tykännyt, kun oli uros. Manu alkuun siinä haukkui, mutta kyllä ne innostuivat välillä leikkimäänkin.

Virran viemää

Seikkailu -viikonloppu Ähtärissä takana. Lauantaina miesten ollessa melomassa, lähdin minä koirien kanssa pienelle seikkailuretkelle lähistölle. Käytiin pomppimassa padon kivien päällä, katseltiin kuinka vesi virtaa koskessa. Kaikilla pojilla oli niin mukavaa, kun sai vapaana temmeltää pitkin poikin. Käytiin pyörähtämässä pienellä, vanhalla padolla muistojen virkistämiseksi, jossa en itsekään ollut käynyt pitkään aikaan. Kosken takia vesistössä oli kohtia joissa virta oli voimakas, Hessu niistä hyppi hienosti yli omalla massallaan. Ennen kuin mitään kerkesin reagoida, päätti Taavi seurata Hessun jalan jälkiä ja hyppäsi virran vietäväksi. Onnistui menemään juuri siihen kohtaan missä ei jalat yltänytkään pohjaan. Virta tuli yllätyksenä Taavillekin ja ennen kuin kerkesi saada ''jalat alleen'', näytti meno kuin olisi pesukoneessa pyörinyt. Tilanteen tajutessani olin jo valmiina hyppäämään perään, mutta onneksi Taavi pääsi räpiköimään rannalle - sille väärälle puolelle. Siinä Manun kanssa pohdiskeltiin, miten se saadaan takaisin oikealle puolelle. Mietin kiertämistä padon kautta samalle puolelle missä Taavi oli, mutta siellä oli esteenä jotain isoja metalli/peltilevyjä. Ja jos olisin lähtenyt kiertämään, olisi Taavi luultavasti yrittänyt lähteä meidän perään ja sukeltanut uudestaan. Ajattelin lähteväni kahlaamaan toiselle puolelle, mutta maasto oli sen verran kivikkoista ja liukasta, että luultavasti olisin itsekin pyörinyt siellä virrassa. Löysin hiukan matalamman kohdan, johon oli pieni puu kaatunut. Yritin saada Taavi houkuteltua sinne, siinä ei olisi ollut niin kova virta ja puu olisi toiminut hyvänä esteenä. Eihän se sinne suostunut tulemaan vaan yritti etsiä sopivaa kohtaa alempaa, sieltä missä oli juuri pyörinyt. Ilmeisesti koiran mieli tajusi tuossa sen, missä kohtaa menee kovempi virta ja on syvempää. Taavi varovasti hiipi siihen kohtaan missä jalat vielä osui pohjaan, eikä virta ollut voimakas. Kuulosteli siinä hetken ja tutki virtaa, kunnes järjettömällä loikalla yritti ponkaista virran yli toiselle puolelle. Eihän se pomppu ihan perille asti riittänyt, mutta pääsi pahimman yli ja ui rantaan. Samalle puolelle päästyään oli Taavi onnesta helpottunut, ihan kuin ihminen jolle olisi juuri sattunut läheltäpiti -tilanne. Hetken päästä se oli jo unohtunut, mutta enää ei mennyt etutassuja pidemmälle veteen. Muuten meidän päivä meni ilman mitään kommelluksia ihan hyvin ja kyllä oli väsyneitä poikia illalla.

Uskaltaa - ei uskalla...

..ja näin sitä mennään

Sunnuntaina vietettiin vähän rauhallisempaa päivää. Käytiin porukalla kävelylenkillä ja matkalla poikettiin ''lemmenpolulla'' ja siitä hiukan pellolle juoksemaan. Hiukan päivällä otettiin aurinkoa ja sitten tulikin aika lähteä takaisin kaupunkiin.

Pojat löytyvät nyt myös facebookista! 

Kaikki ovat tervetulleita liittymään. Enimmäkseen kuvia, 

mutta myös kuulumisia. 

https://www.facebook.com/groups/650251331653721/

Ohituskurssi II

Eilen oli toinen ja viimeinen ohituskurssi -päivä. 

Samalla tekniikalla mentiin kuin ensimmäisellä kerralla: ohiteltiin ja vaihdettiin suuntaa, jos koira jäi tuijottamaan. Tällä kerralla ohiteltiin aluksi saman parin kanssa, mitä viime kerralla. Sitten sekoitettiin pareja ja lopuksi oltiin kaikki yhtäaikaan kentällä. 

Ensimmäisen parin kohdalla Manu piti katseen tiiviisti muhun päin. Toisen parin kohdalla sitä ei edes kiinnostanut millään tavalla ohi kulkeva koira. Koko porukan ollessa kentällä, Manu oli sitä mieltä, että tämä touhu on ihan turhaa; kyllä mä osaan olla nätisti. Eli itse kurssilla emme päässeet näyttämään, miten kotona toimitaan ja käyttäydytään. Manu oli aivan eri koira tuolla. Koko ajan vain tuijottaa mua ja makupalaa, ''olen maailman kiltein ja kivoin''. Jopa piilossa haukkuva koirakaan ei saanut minkäänlaista tunnereaktiota aikaan, vaikka normaalisti oltaisiin heti katsomassa ''kuka missä täh?!''.

Tästä päätellen taitaa osa syynä kotikäytökseen olla pienimuotoinen reviiritietoisuus ja siihen lisättynä muutamat ahdistavat kohtaamiset vieraiden koirien kanssa. Tai sitten Manu ajatteli, että taas me ollaan jollain kurssilla, joten täytyy käyttäytyä nätisti. Oltiin niin pientä nössykkää siellä, mutta kotiin tullessa sitten saikin nauraa tuolle, kun kiltteys katosi samantien ja sisällä Manu päätti alkaa mun kanssa painimaan. Silloin esitettiinkin niin hurjaa petoa ja pehmokäärmekin saatiin selätettyä :) On se vaan niin tohlo koira, ei ainakaan tylsää ole.

Kylläpä tuosta kurssista nyt jotain on jäänyt muistiin. Viime viikko ollaan ohiteltu koiria kiihtyen, mutta kertaakaan ei ole alkanut rähisemään. Manulla tosin taitaa olla jotain ''roturasismiakin'' tässä touhussa. Ohitettiin pientä koiraa - kiihtyy ja alkaa vikisemään. Heti tuon jälkeen tuli kultainennoutaja vastaan, eikä mitään. Ei yhtään mitään, ei edes päin katsonut. Tietty tässäkin voi olla se, että 95% ohitettavista pikkukoirista räkyttää ja rähisee takaisin. Eipä nyt heti ainakaan tule mieleen, olisiko joku isompi koira aloittanut rähinän. Tai harvemmin Manu aloittaa rähinää, räjähtää kyllä heti, jos ohitettava jotain sanoo. Niin ja tuli tuossa taannoin meille tuntematon kääpiöpinserikin vastaan, eikä Manu siitä välittänyt yhtään. Noh, ehkä me Manun kanssa saadaa luottamus takaisin joku kaunis päivä.