ROPin arvoinen pentu

Lauantaina Neiti Pee starttasi ensimmäisen näyttelynsä Tampereen pentunäytelmissä Kaupin vinttikoiraradalla. Kyllä me jänskättiin hyvissä ajoin ja Pihlakin tarkkaili ympäristöä koko ajan. Ei se suuremmin stressannut, mutta pientä jännitystä kuitenkin, kun ei maatekaan malttanut mennä. Hyvin sujui vieraiden koirien seassa oleminen ja välillä jopa yritti houkutella leikkiin. Kehään päästiin ajoissa ja se kyllä meni itseltä vähän penkin alle. Jotenkin sitä unohti kaiken, miten sitä koiraa handlataan. Tuomari huomautteli virheistä ja lopulta jäi hiukan kyseenalainen tunne kyseisestä rouvasta, mitä seuraili sen molempien päivien tuomarointia. Ehkä oli turhan tiukka täti pentunäyttelyyn, jossa nuorimmat olivat 5kk ikäisiä mukuloita. Esittäjienkin olisi tullut olla maailmanluokan handlaajia - ainakin siltä tuntui. Noh, se tuomarista. Meidän kehä meni niin kuin ensi kertalaisilta voi odottaa, paremminkin olisi voinut mennä. Neiti kyllä hienosti seisoi, liikkeet meni niin ja näin. Kehässä oli muutama monttu ja ruohomätäs, missä Pihla rikkoi laukalle. Leikatun nurmikon ruohotupot olisi kiva ottaa suuhun. Kaikesta huonosta huolimatta neiti sai ROPin ja jäätiin odottelemaan ryhmäkehää. Ryhmäkehässä meidän sitten käteltiinkin samantien pois, joten turhaa tuli odoteltua useampi tunti tukalan kuumassa säässä odotellen tuleeko se ukkonen päälle vai ei.

"6 1/2 kk narttupentu, joka sädehtivän feminiininen, voisi rungoltaan olla aavistuksen pidempi. 

Kaunis pitkä pää, jonka otsakulma voisi olla korostuneempi. Hyvät korvat, kaunis kaula. 

Hyvä ylälinja, hyvä häntä, runko tulossa. Etukulmauksia voisi olla hiukan enemmänkin. 

Hyvin kulmautunut takaa. Erinomainen karvapeite.  Normaalit liikkeet, 

ajoittain hieman korkeat etuliikkeet. Luonne ystävällinen."

Arvosteluun ollaan tyytyväisiä muutamaa kohtaa lukuunottamatta. Runkoon ei enää tarvitse pituutta yhtään, onhan tämä neliörakenteinen koirarotu. Lisäksi otsa on juuri sellainen, mitä rotumääritelmässä toivotaan.

Sunnuntaina startattiin uudestaan, tällä kertaan molemmat oltiin rennommalla fiiliksellä. Pihla ei enää jaksanut välittää maailman menosta niin paljoa, vaan tyytyi nukkumaan välillä. Aurinko paahtoi täysillä ja tunnelma oli tuskaisen kuuma. Sateenvarjoa pidin auki tuomaan edes hiukan varjoa. Meidän kehä alkoi vasta myöhemmin, mutta ihan tarpeeksi siellä sai paahtua. Tällä kertaan kehässä mentiin paremmin ja Pihlakin antoi seisoessa siirrellä jalkoja ilman, että niitä kaikkia tarvitsee liikutella. Neiti pääsi pöydälle ja hienosti se siinä osasi olla, vaikkei pöytää olla treenattukaan. Tuomarista jäi positiivinen kuva ja hienon arvostelun antoi ROPin kera.

"Feminiininen narttu, jolla hyvät mittasuhteet. Kaunis pää & ilme. 

Hyvät korvat, silmät, purenta, kaula. 

Ikäisekseen hyvä runko, etuosa voisi olla paremmin kulmautunut. 

Hyvät käpälät, lantio, häntä, kiiltävä karvapeite.

 Kevyet liikkeet, joissa sopivasti tehoja. Hyvä käytös."

Ryhmäkehää saatiinkin taas odotella ja hyvillä fiiliksillä sinne lähdettiin. Selvitimme tiemme 6. parhaan joukkoon, mutta viimeisessä juoksutuksessa neidiltä katosi loputkin voimat, joten kaikki muu alkoi kiinnostamaan. Tässä vaiheessa oli jo itselläkin aivan kamala olo helteestä. Sellainen fiilis kyllä jäi, että oltaisiin päästy palkintosijalle, jos vaan oltaisiin jaksettu skarpata loppuun asti.

Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia kehiä ja täytyy vielä vähän treenata liikkeet kunnolla kuntoon :) Elokuussa skippaamme rotujärjestön world winner club shown ja sen sijaan suuntaamme Helsinkiin joulukuussa. Lokakuussa käymme korkkaamassa junnuluokan Seinäjoella.

Matkalla kohti kunnon kansalaista

1-2-3 askelta eteen, kymmenen taakse. Kärrynpyörä. 

Tule, seuraa, seis. Lintu. 

Eteen, sivulle, taakse. Voltti. 

Vasen, oikea. Puska.

Pihla opiskelee kunnon kansalaiseksi.

Jokunen päivä sitten oltiin totuttuun tapaan lenkillä. Hengaillen ja svengaillen etenimme, kolme koiraa vetoapuna. Jomman kumman pojan jätöksiä kerätessäni Pihla päätti olla pysähtymättä ja taisipa se tien toisella puolella nähdä millin verran liikkuvan havunneulasen. Olinhan minä selkä neulasta vasten, joten ajatteli Pihla eliminoida uhkaavan vaaran syöskyen sitä kohti, vieden samalla puolet kädestäni. Siinä vaiheessa kun käden kaikki nivelet rutisi ja taisi pituuttakin tulla pari senttiä lisää, päätin, että nyt tämä riittää. Tämä koira ei enää vedä yhtään minnekään. 

Toissa päiväisten kotinäyttelytreenien jälkeen olin niin turhautunut. Mua oikeasti itketti, oon ihan surkea koiran kouluttaja. Aina kun yritin saada juoksemaan nätisti, alkoi vääntö vastaan. Nurmikollakin oli kaikkea muuta mielenkiintoisempaa. Seisomisen sijaan istuminen oli kivempaa. Silloin kun se seisoi, piti nokan olla siihen suuntaan missä ehkä saattoi tapahtua jotain. Käytin apuna namia ja vinkulelua, ei merkitystä. Tai joo, kyllähän Pihla sen lelun olisi voinut teurastaa, mutta sitä taitoa ei taideta näyttelyissä arvostella. Ehkä kolme kertaa päästiin siihen tilaan, että sain palkattua lelulla. Sitten päätin luovuttaa. Ei tästä mitään tule, korkeintaan koirasta lapaset ensi talveksi. 

Eilen aloitimme uuden elämän. Ei se ihan iisisti lähtenyt sujumaan, onhan narun toisessa päässä toisinaan ylimielinen arvon kuningatar, jonka ei tarvitse noudattaa alaistensa käskyjä. Mutta niin lähdimme reippaana matkaan kohti tuntematonta ja puoli tuntia myöhemmin olimme jo päässeet 50 metriä eteenpäin. Puolessa välissä tuli Pihalle jo ensimmäinen itku. Heti jos naru kiristyi tai alkoi painamaan vastaan, käännyttiin toiseen suuntaan. Ja sitähän sitten tehtiin. Alkuun neiti kokeili aasitaktiikkaa, jos hän vain lyö liinat kiinni, mutta ehei, minähän en anna pysähtyä. Tähän tyyliin meni meidän lenkki.

Tänään aamulla jatkettiin siitä mihin jäätiin. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja poikien ollessa mukana, täytyy narussa pokkuroida sen mukaan. Pari kertaa lenkin aikana laitoin pojat tolppaan kiinni ja Pihlan kanssa treenailtiin ympärillä. Asfaltilla meni ihan miellyttävästi, mutta ei tajunnan räjäyttävästi. Taisi Pihla vain ajatella, joo menen tällee näin niin äiti on tyytyväinen ja päästään pois. Nurmikolla meni niin kuin nurmikolla yleensä - hajuja, linnun kakkaa, hajuja, linnun kakkaa. Itsellä jo päässä pyöri, kun vaihdeltiin jatkuvasti suuntaa. Mitä enemmän mentiin, sitä enemmän Pihla muuttui haista paska -fiilikseen. Lopulta mun oli pakko karjaista, että loppuu se perseily ja niinhän se loppui. Lopputreeni meni kuten aikaisemmin, ''olen nätisti, että päästään pois''. Olemuksesta siis huokui, ettei tehnyt sitä omasta halusta.

Päivällä lähdimme kävellen kohti anoppilaa. Pojat lähetin isännän matkaan vähän aikaisemmin, että saadaan treenattua matka rauhassa. Suurin osa matkasta meni yllättävän hyvin, en vaatinut mitään muuta kuin hihnan löysyyttä. Jokusen kerran vaihdeltiin suuntaa, mutta Pihla myös osasi hiljentää vauhtia käskystä. Viimeiset sata metriä olikin sitten pitkät. Varmaan vartin verran pyörittiin, aina askeleen jälkeen Pihla heti puski hihnaa vastaan. Lopulta kuitenkin päästiin perille. 

Takaisin tullessa sai heti alkuun muistuttaa mikä taas oli homman nimi. Tällä kertaa se kuitenkin päätti luovuttaa hyvissä ajoin ja meni ihan nätisti. Äänimerkki riitti hiljentämään ja odottamaan, jos hihna meinasi kiristyä. Sitten se yhtäkkiä tapahtui. Hihna löystyi ja tuntui, kuin ei koiraa siinä olisikaan. Pihla luovutti ja rentona jolkotteli vierellä. Loppumatkalla sitä ei kiinnostanut mikään, minkä kimppuun olisi normaalisti vetänyt.  Mä olin niin tyytyväinen. Tuosta hetkestä muistui mieleen vuosia vanha juttu, jolloin yritin saada varsaa kiinni tarhasta. Puoli tuntia se riehui ja hirnui antamatta kiinni, itse seisoin vain aidalla ja odotin. Niin sekin vain luovutti, laski päänsä ja pysähtyi levollisena viereen.

Nyt syvällisiä miettiessäni se on se kärsivällisyys, mikä multa on päässyt unohtumaan. 

Tästä on hyvä jatkaa, eläinten kanssa ollessamme opettakaamme toinen toisiamme.

Huhhei, back to business

Niin vain kesäloma tuli ja meni. Arki ei lähtenyt rullaamaan ihan suunnitellusti, kun itselleni iski korva-, poskiontelontulehdus-kuume-flunssahässäkkä ja tämä viikko on mennyt sohvalla maaten. Eilen saadut antibiootit näyttäisi purevan sen verran hyvin, että tänä aamuna lähdettiin viideltä koirien kanssa puistoon. 

Padolla tutkimassa

Mutta takaisin lomaan. Kuvia.. Ja niitähän taas olisi ihan tarpeeksi, yritä tässä nyt 800 kuvasta valita ne julkaistavat. Tällä kertaan oli harvinainen reissu, kenellekään ei sattunut sen kummempia kommelluksia. Koiratkin pysyivät kivien päällä tippumatta järveen. Uimassa ei tullut käytyä, koiratkaan eivät käyneet paria kertaa enempää. Pääosin saimme nauttia (ihanan) viileästä ilmasta, joten järvellä ei tullut kauheasti oleskeltua. Kyllä me kuitenkin päästiin vähän piharajojen ulkopuolellekin nauttimaan elämästä. Itse en vain tule kauhean hyvin juttuun tuon auringon ja yli 20 asteen pluslämmön kanssa. Ja yllättävää kyllä, Pihla sietää lämpöä huonommin kuin pojat. Se on aina ensimmäisenä etsimässä varjoa tai kaivautumassa hiekkaan. 

Höntti Manu luuli, että padon yli virtaa vesi, niin kuin on aina edellisilläkin kerroilla.
Jalat levällään tarpoi ensin menemään, kunnes tajusi, että voi normaalistikin kävellä.

Juhannuksena ''leivottiin'' joka vuotinen rosvopaisti. Kuoppa kaivettiin tietenkin Manun avustuksella, tiukka komento siitä, miten sitä lapiota käytetään. Porukkaa oli parisenkymmentä päätä ja tassuja tepasteli 24 kappaletta. En tiedä oliko koko päivän ulkona riehumiset latistaneet vähän poikien tunnelmaa, kun yllättävän rennosti ottivat vieraat ja vähemmän vieraat vastaan. Pihlalle ihmiset ei tuota minkäänlaisia ongelmia, siitä onkin tullut mun seuralainen, jos jonnekin ihmisten ilmoille mennään.

Ai niin! Kyllähän sitä yksi erittäin iso haaveri saattui loman aikana, nimittäin Manulle. En tiedä miten se tästä selviää, kun raukalta lähti ainakin puoli korvaa irti. Tarina ei kerro miten ja missä näin on päässyt käymään, mutta  herkkä sielu koki taas kovia. Aivan kamala vekki korvan reunassa ;)

Mää veikkaan paarmaa tai Pihlaa syylliseksi ;)

Pihla pääsi kerran käymään Findogsin näyttelytreeneissä (ihan hyvä muisti mulla, kun neljään kertaan oli mahdollisuus). Hyvin tuli huomattua, ettei koira ole ollut edes narun päässä pariin viikkoon. Kyllähän se meni jotenkuten, mutta on se paremminkin toiminut. Seisoa ei mukamas osannut ollenkaan, jalat sojotti joka ilman suuntaan. Mutta eipä siitä voi, kuin itseään syyttää. Pääpointti oli kuitenkin muiden koirien näkeminen ja alkuhaukkujen jälkeen olikin ihan nätisti ja keskittyi mm. hyttysten ja käpyjen jahtaamiseen. Kotiolosuhteissa treenattiin myös viehettä ja hienosti se sen kanssa toimi. Treenattiin muutaman kerran lähtöä ja ei siihen enempää toistoa tarvittukaan, kun tajusi tilanteen. Muuten me sitten vain juoksutettiin sitä vieheen perässä. Tosin ei näillä kintuilla  pääse pinkomaan Pihlaa nopeammin. Loman aikana tuntui että likka kasvoi taas lisää senttejä ja taitaa sillä nyt olla säkä tuossa 45cm hujakoilla. Kroppa näyttää aikuismaiselta ja on se lihastakin saanut. Nyt meillä treenataankin seuraava viikko Tampereen pentunäyttelyitä varten. Pisteet meille, kun on ainoa cirneco-osallistuja molempina päivinä :D Eipähän tarvitse mun stressata ''nuo kaikki muut menee paljon paremmin ja lässynlää''.

Pakko tähän väliin kertoa kuinka hassu mammavauva tuo Pihla oikein on. Tosiaankin kun palattiin takaisin kaupunkiin, vietin maanantain täysin sohvan pohjalla kylmätyyny naamalla. Tämä vekara oli ihan ihmeissään, mikä mua vaivaa. Tuli tunkemaan kuonoaan mun nenään, haisteli ja maisteli. Kai se varmaan haistoi, ettei mun nenän syövereissä ole kaikki kunnossa. Siinä se sitten mahan päällä pötkötteli kovin huolestuneen näköisenä. Varmaan raukka luuli, että olen vähintään kuolemassa. Mikäs tässä sairastellessa, kun on oma huolehtija :)

Eipä meidän lomalla mitään sen ihmeellisempää. Viimeisellä viikolla sain kaivettua meidän hienot kotikutoiset agilityesteet esille ja umpitunnelin. Hiukan oli Manulla muistissa hiomista, miten se homma menikään, mutta äkkiä se syttyi taas hommaan. Taaville ja Pihlalle tunneli oli jänskä juttu. Taavi tosin on sen verran fiksu, että miksi ryömiä sieltä, kun voi muualtakin mennä. Pihla kun viimein uskalsi mennä koko tunnelin läpi, meni loput kerrat niin vikkelään, etten itsekään pysynyt perässä. Vanhasta pyörän renkaasta tein Manulle rengasesteen, mutta se oli mukamas epämiellyttävä juttu. Jopa vanha herra Hessukin siitä suostui menemään. Kyllä mä sain Manun muutaman kerran siitä hyppäämään, mutta sitten trampoliini vei voiton ja mun treenikaveri häipyi paikalta. Tuli myös kerran käytyä kokeilemassa mitä Pihla sanoo polkupyörän vierellä kulkemisesta, mutta eihän se mitään. Meni niin kuin olisi aina mennyt, nätisti tepsutti vierellä.

Hyvää kesän jatkoa!