Huh hellettä

Jo on lämpöä riittänyt viime aikoina. Ulkomittari näyttää tällä hetkellä +28,5 astetta ja nousee koko ajan. ''Mukavaa'', kun aurinko paistaa lähes koko päivän meidän kämppään. Parvekkeella lämpö sitten kohoaakin sinne +50 asteeseen ja ylikin. Kauheasti ei ole tarvinnut rehkiä mitään ylimääräistä ja koiratkin on päässyt ulkoilemaan aika vapaasti. Viileimpinä iltoina ollaan poikien kanssa käyty pyöräilemässä, mutta muulloin käppäillään rannan vierttä pitkin ja saavat käydä välillä järvessä kahlaamassa.

Nyt kun vesi on sen verran lämmintä, että itsekin sinne tarkenee kahlaamaan, sain houkuteltua Pihlankin mukaan. Reippaasti ja uskollisena se mua seurasi järveen, välillä vähän etujaloilla kauhoen ja tunnustellen, missä pohja menee. Se jopa tuli niin syvälle, että uimaan joutui. Ja ui jopa 3 kertaa, hieno tyttö! Yhtenä päivänä Pihla sai juoksennella vapaana Manun kanssa ja kun kuuma tuli, tämä suuntasi nokkansa suoraan järveen ja kahlaili siellä mahaa myöten. Yhtään ei aristele vettä niin paljoa, mitä Manu ja Taavi. Tai Taavi kyllä menee kahlailemaan ja metsästämään tikkuja, mutta hyvin tarkka on siitä, ettei liian syvälle mene. Manun mielestä sille riittää varpaiden kastelu, mutta kyllä senkin saa tarpeen vaatiessa houkuteltua syvemmälle. Ja toki lelut ja ruuat täytyy pelastaa, jos mä ''vahingossa'' heitän kauemmaksi. 

Pee luuli hyppäävänsä kuivalle maalle... ''Äkkiä poispoispois''

Oon Pihlan kanssa treenannut tai ''treenannut'' vähän toko -juttuja. Lähinnä ihan perus istu-maahan-luoksetuloa. Hiukan seuraamista ja sivuun istumista. Pihlalla on vähän Taavin vikaa ja sivuun istuessa on aina pakko kääntyä naama mua kohti ja mieluummin vielä siirtyä vähän kauemmaksi jalan vierestä. Ulkona kun näitä treenailee, on Pihlan mielestä paljon kiinnostavampaa seurata puussa istuvaa lintua tai jalkapallon pelaajia - myöskin laiduntaminen on kivaa, etekin kesken maahan menon. Katsekontaktiahan meillä ei juurikaan ole, mutta kyllä tuo silti yllättävän hyvin on kuulolla, vaikka muita juttuja katseleekin. Parhaimpana palkkana neidille toimii lelu ja riehuminen. Makupalat yleensä saa aikaan tunnelman ''njaa, kiitos herkusta, mä meen nyt''. Lelun kanssa riehuminen saa Pihlaan enemmän motivaatiota ja syttyy ihan erilailla.

Onko iän tuomaa viisautta vai auringon kuluttamaa energiaa, mutta huomattavasti rauhallisempi Pihla on ollut viime aikoina. Välillä se toki saa hepulikohtauksia narunkin päässä ja sen niskoja säästellen olen nyt pitänyt sillä valjaita. Aluksi oli hiukan ihmettelemistä uusissa rensseleissä ja herkkänä tyttönä piti alkuun vähän jarrutella ja yrittää hampailla raksia pois. Pihlalle kun on niin kova paikka jos pelkkä talutushihnakin menee jalkojen väliin. Hiukan siis sai totutella siihen, ettei se mahan alta menevä kiinnitysnaru lähde mihinkään. Ja selän päällä oleva talutushihnakin aiheutti pientä hämmennystä ja eteenpäin mentiin, kuin olisi joku kutitellut selkää. Nyt tottuessaan on kyllä mennyt ihan hienosti ja turha vetäminenkin on jäänyt pois.

Manu on ollut taas niin aikuinen, kun aikuinen vain voi olla. On se kyllä viisas koira kaikin puolin. Vaikkei se edelleenkään siedä vieraiden koirien ohituksia, eikä muutenkaan tykkää vieraista ihmisistä, on se vaan niin paras. Pihlalta ja Taavilta pitää kerjätä huomiota ja kontaktia, Manu taas tekee sen vapaaehtoisesti. Manu on se joka on aina menossa mukana ja on aina valmiina, tehtiin me mitä tahansa. Ai niin, tehtiin me Manun kanssa pieni retkikin eräs päivä. Lähdettiin bussilla liikenteeseen ja käytiin uudessa lemmikkiliike Muppetissa ostoksilla. Käytiin vähän hakemassa makkaraa (Mush lihaa) ja tarjouksesta ostettiin 10 pussia makupaloja. Ja pitihän sitä uusi pallokin saada ja sitä ylpeänä kanniskeli suussaan takaisin bussipysäkille. Kyllä oli poika niin iloinen päästessään reissuun. Viikon päästä perjantaina onkin Manun unelmapäivä, kun lähdetään junalla Ähtäriin. Saa nähdä mitä siitä tulee, kun itse yksin lähden kolmen koiran kanssa, joista Manu on ainoa aikaisemmin junassa matkustanut. Ei se itse matkustaminen, vaan se miten nuo kaksi nuorimmaista suhtautuu laiturilla junaan ja puolessa välissä matkaa junan vaihtoon. Täytyy varulta laittaa panta ja valjaat, ettei vahingossakaan pääse karkuun, jos iskee vetopaniikki.

Taavi on ollut aika leppoinen nallekarhu. Merkkailu on vähentynyt huomattavasti, tai oikeastaan on loppunut kokonaan. Hajut ei enää niin paljoa kiinnosta, välillä kuitenkin sen verran, etten sitä kauheasti uskalla pitää vapaana. Jos aamuisin herätään aikaisin, silloin saa jolkotella, kun ei ole vielä tuoreita hajuja. Taaville on nyt tullut tavaksi pikkulintujen jahtaaminen ja se jahtaa niitä ihan tosissaan. Jos mä sitä kiellän, ei kuuntele ollenkaan. Pihlakin pääsi yksi päivä jahtaamaan naakkaa, mutta lopetti ja tuli kiltisti takaisin heti, kun kutsuin.

Manu, Taavi & Pihla / Summer is coming -youtubevideo

Pyöräillen kohti tuntematonta

Sadekauden jälkeen auringonsäteet talteen

Ollaan nyt Manun ja Taavin kanssa avattu pyöräilykausi, nyt kun mulla on pyörä. Manun kanssa ollaan käyty kaksi kertaa, ensimmäisen kerran toissapäivänä. Taavilla oli silloin vähänä huonovointisuutta, joten se sai jäädä kotiin. Pojathan ei ole juossut pyörän vierellä kuin pari kertaa elämänsä aikana, mutta ihan hienosti ne homman tajuaa. Toki tiukat risteyskäännökset on hankalia, mutta kädellä kun ohjaan narua, ymmärtävät mihin suuntaan mennään. Ehkäpä ne joskus oppivat sitten kääntymään äänimerkistä oikeaan suuntaan. 

Manun kanssa eka pyöräreissu oli lyhyt parin kilometrin lenkki. Alkuun mentiin ihan hissuksiin kevyttä hölkkävauhtia ja hienosti Manu osasi säädellä vauhtiaan pyörän vauhtiin sopivaksi. Tai osasi siihen asti, kunnes otettiin reippaampi spurtti. Sen jälkeen Manulla oli vain yksi vaihde ja se oli täysiä. Yritin himmata vauhtia hölkkään, mutta tämä ei siihen suostunut, joten annoin sitten pojan päästellä ja kyllä se niin nautti. Loppupätkä kruisailtiin nurmikolla ja silloin annoin Manun mennä vapaana omaan tahtiin ja kotisuora mentiin ihan vain kävellen. Manun ilmeestä päätellen hän tosin oli tehnyt vasta alkulämmittelyt, olisi maistunut vielä toinenkin kierros.

Eilen käytiin sitten molempien poikien kanssa yhtäaikaan pyöräilemässä. Taavi ei edes kysellyt mitään, kun hän oli heti sitä mieltä, että täysiä täysiä täysiä. En tokikaan siihen antanut mahdollisuutta, vaan alkuun mentiin hitaampaa vauhtia. Välillä pidettiin pissa-kakkataukoa ja taas jatkettiin. Välillä otettiin reippaampia pätkiä ja yllättävän kovaa nuo kyllä pinkoo pikkujaloillaan. Pientä poikien keskeistä nahistelua meinasi olla välillä, mutta hienosti tottelivat, kun kielsin moisen toiminnan. Koska pyörän selässä matka taittuu reippaammin, lähdettiin seikkailemaan uusille reiteille - luullen mihin ne vie. Pojatkin oli välillä ihmeissään, minne mä niitä vien. Jossain vaiheessa kysyin pojilta, että tietääkö ne missä me ollaan - mä en nimittäin tiedä. Ihan yleistä lenkkeilyreittiä me mentiin ja mä mukamas osasin seurata opasteita takaisin keskustaa kohti. Oltiin jossain metsässä keskellä ei mitään, eikä siellä ketään muita näkynyt. Puhelintakaan mulla ei tietenkään ollut mukana, tosin eipä siitäkään mitään hyötyä olisi ollut, kun siinä ei toimi nettiyhteys. Ei olisi saanut navigaattoria toimimaan. Samanlaisia lenkkeilyteitä meni joka suuntaan, mutta missään ei ollut opasteita. Auton äänien perusteella yritin suunnistaa oikeaan suuntaan - tai löytäisi edes missä iso tie menee. Yhtäkkiä me sitten tultiinkin jonnekin asutusalueelle, en edes tiennyt, että täällä on tuollainen. Oikeasti näytti, niin kuin olisi ollut oma pieni kylä. Manuhan jo katseli mua sen näköisenä, että ootko sä aivan varma minne me ollaan menossa - no en ollut. Päädyttiin johonkin liikenneympyrään ja siinä enttententten arvottiin mihin suuntaan mennään, mitään kylttejähän ei ollut mihinkään. Löydettiin takaisin lenkkitielle ja mä luulin meneväni koko ajan isoa tietä kohti, mutta niin me sitten pian päädyttiinkin risteykseen, jonka ohi joka viikko mennään. Että niinkin eksyksissä me oltiin. Ehkä tekisi meille ihan hyvää käydä välillä muuallakin, kuin pyöriä tuttuja polkuja. Arviolta 5-6km lenkki me tehtiin, eikä poikia väsyttänyt yhtään. Täysiä olisivat vaan halunnut mennä. Taavi sai sitten käydä järvessä vähän viilentymässä ja kyllä se nautti. Manu ei niinkään, vähäisen varpaitaan kasteli ja äkkiä pois. Ei nuo edes väsyneitä ollut, kun takaisin kotiin tultiin. Tätä me alamme harrastamaan useammin, pääsee pojat juoksemaan ja Pihlakin sitten, kun ikää tulee enemmän.

Meillä on ollut uudet kokeilut yksinolojen suhteen. Mun oletuksen mukaan Pihla kiusaa Manua kylppärissä sen verran, että tämä joutuu pakenemaan saunan puolelle. Saunaan on aina ollut pääsy kielletty, olen oven taakse laittanut jakkaran, etteivät pääse oven alta livahtamaan. Koska sinne ei ole helppo päästä, oletan että pakolla sinne ollaan menty, turvaan ja omaan rauhaan. Ei siinä alkuun mitään, antaa Manun mennä. Mutta sitten alkoi Pihlakin raivaamaan tiensä sinne. Luulin ettei se mahdu oven alta, mutta näköjään kissamaisen sulavasti pääsee lipumaan. Jakkarankin on raivannut pois tieltään ja sekin useamman kilon painaa. Pihla myöskin pissaili pitkin petejä, raapi sontasilla tassuillaan ovea, seinää ja kaikkea mahdollista. Päätin pitää Pihlaa siellä yksinään, pojat sai siirtyä makkariin. Muutaman päivän mentiin näin, mutta Pihla taas ei nauttinut yhtään yksinäisyydestä ja jäljistä päätellen on yrittänyt ratkaista ovenkahvan arvoitusta. Uhrasin Taavin Pihlan seuraksi ja Manu sai jäädä makkariin. Laitoin eilen Taaville ja Pihlalle kameran kuvaamaan touhuja, mutta taisivat tietää, että liikkeitä seurataan. Ensimmäisen tunnin ajan sain kuvattua ja eihän ne siellä mitään kummempia tehnyt. Eikä ollut yhtään pissaa tai kakkaa lattialla, kun kotiin tulin. Eikä oltu tuhottu mitään. Ja petikin oli siinä, mihin sen laitoin. Tämä nyt oli vasta eka kerta, mutta toivottavasti tästä tulisi tapa joskus :)

Pihlan kanssa arki on sujunut pentumaisen vaihtelevasti. Välillä mennään kuin isokin aikuinen ja välillä sätkitään kuin kauhukakara. Yleensä turhanpäiväiselle pokkuroinnille löytyy lääkkeeksi vapaana oleminen. Eilen heittelin sen kanssa frisbeetä ja kyllä oli taas niin kivaa, että yksinään veti rallia ja heitteli leluaan, murisi ja ärisi sille. Bostoninterrieri(?) meni meidän ohi ja Pihla pääsi livahtamaan mun näpeistä (hyvä minä). Pari kertaa sille haukahti, MUTTA Pihla alkoi sen jälkeen pyytämään tätä leikkimään ja oli ihan riemuissaan. Ehkä tuo koirakammoisuus alkaa pikkuhiljaan loppumaan. Hihnalenkeillä ollaan treenailtu ihan perus pysähtymistä ja liikkeelle lähtöä. Tästä huomasin kivan tavan kokeilla sitten tulevissa näyttelyissä, likka jää meinaan tosi nätisti seisomaan, kun sanon seis. Neidistä en ole ottanut profiilikuvaa pitkään aikaan, on vähän kuvailut jäänyt viime aikoina. Kameran putkikin alkaa sanomaan itseään irti.

Ulkokuvat on otettu viime viikonloppuna Ähtärin reissulta. Tällä hetkellä meidän reissuilut jää tauolle, kun auto sanoi sopimuksensa irti ja korjataan sitten joskus...

Antaa koirien kertoa

Taavi tässä terve! Mää tuossa yksi päivä lueskelin äiskän sylissä tätä blogia ja ihme juttuja se välillä musta kertoilee. En ymmärrä mikä hössötys sillä on ollut mua kohtaan viime aikoina, koko ajan tarkkailee mun käytöstä. Kaikki alkoi sen jälkeen, kun vei mut silloin kuukausi, pari, sitten eläinlääkäriin ja sain siellä jonkun piikin. Mutta ilmeisesti te jo tiedättekin asiasta paremmin, mitä minä itse. Jotenkin tässä on viime aikoina ollut paljon rennompi olo, mitä lie huumeita oon saanut. Ja ruokakin on yllättävän hyvää, ovat possuksikin haukkuneet. Yksi nolompikin juttu on tullut, äiskän sanoja lainaten ''rypäleet on muuttunut rusinoiksi''. Jotenkin ei vaan nuo kaiken maailman hajut enää innosta... Oon huomannut, että maailmasta löytyy paljon muitakin kivoja asioita. Ja niitä ei niin kivoja. Yllättävän paljon löytyy jänskiä yksityiskohtia, kun ei keskity maan hajustoon. Kaikkein kivointa on seurata pikkulintujen pesimäpuuhia. Kerran mä jopa pääsin jahtaamaan paria västäräkkiä, mutta äiskä ei siitä kovinkaan tykännyt. Se on vähän semmonen kaikkien elukoiden ystävä. Madotkin se kerää pois tieltä, ellen mä kerkiä syödä niitä ensin. No oon mä vähän mustis joskus, äiskä on mun idoli. Ja tosiaan, oon saanut rallatella vapaana pari kertaa. En tosin niin kauan, kun nuo kaksi muuta palikkaa, mutta edes vähän. Ja se on tosi kivaa! Ja vielä kivempaa on, jos kerkiää ekana äiskän luo hakemaan namia! Viimiset pari viikkoa on ollut vähän kurjaa, kun äiskä on ollut pois kotoa. Jostain töistä se puhuu, mutta en mä tiedä mitä se on. Mää mielelläni lähtisin kyllä sen mukaan, muttei se ota. Oon mä kuiteskin sen verran iso poika, että selviän sen ajan itkemättä. Toisin kuin tuo eräs räkäpää, joka kusoo meidän pedit, että joudutaan kovalle lattialle Manun kanssa. Manu tosin on mennyt saunaan pakoon, mä en oo viitsinyt kun äiti ei halua, että sinne mentäis. Vähäsen on kyllä ollut raskasta ton kakaran kanssa ja on se kivaa, kun äiskä tulee kotiin - pääsee rauhassa nukkumaan. Mä oon muuten saanut uuden nimen ''vässykkä''. Oon kai mä vähän ollut... Mutta rakkaus on kivaa. Kainalossa on kivaa. Pussailu on kivaa. Kaikki on kivoja. Toki musta miestä löytyy, etten ihan neiti ole. Nyt Manu tossa tunkee väliin, kuulemma hänen vuoro.. Peace and Love, Taavi ♥

Moi vaan. Ei mulla oikeesti mitään kerrottavaa oo, kunhan vain halusin tietää mitä täällä tapahtuu. Mä oon tämän perheen tietopankki ja täten virkani puolesta mun täytyy olla asioista perillä. Oon viettänyt rauhallista kotikoiran elämää. Toki mua harmittaa, kun äiteen aika menee penskan sotkujen siivoomiseen, mutta kyllä se mullekin on aikaa pyhittänyt. Yleensä mä tosin tungen väkisin syliin tai kainaloon, rapsutukset on maailman kivoin juttu sitten ruuan jälkeen. Mä oon aika pitkälti nostanut tassut ilmaan tässä pennun kaitsemisessa, pärjätkööt omillaan. Kyllä mä välillä sen kanssa jotain leikin. Yleensä tosin yritän saada MUN lelut pois siltä. Äitee toisinaan mutisee mulle, kun vien kaikki lelut mukulan suusta, vaikka mulla oli just oma pallo hampaissa. Se raukka kun ei saa pidettyä harvahampaillaan kiinni- haha! Mua ei enää aamuisin päästetä vapaaksi, kun typerät vesilinnut on aamunokosilla MUN baana-alueella. Niitä ei kuulemma saa häiritä. Ihan turhaa hössötystä mun mielestä. Hiukan mua on ärsyttänyt tuo MUN talossa asuva kakara, luulee olevansa arvoasteikossa ylimpänä. Äitee sitä toisinaan palauttelee maan pinnalle ja pitää huolen, ettei meitä muita kiusata. Kyllä mäkin sille joudun joskus sanomaan ison sanan, jos ei muu auta. Kerran mä purasin sitä hännästä ja raukka rupesi heti itkemään. Se on just tommonen, että ite saa kyllä purra ja kiusata, mutta jos sille tekee samoin, alkaa kamala poru. Mut nojooo.. Kyllä se kivakin osaa olla, sen kanssa on kiva juosta rallia. Eipä kai mulle mitään muuta sen ihmeellisempää. Ai niin, mä oon muuten huomannut sellasen, että jos on äiteelle tosi mukava, se on myös mulle tosi mukava ja voi saada ylimääräisiä rapsutuksia ja makupaloja. Suosittelen muitakin kokeilemaan! Mut mä meen nyt syömään, terveisin Manu.

En mä ymmärrä mikä juttu tää on, mut hei vaan, Pihla täällä. Näköjään nuo pojat on musta tänne kirjotellut ja pakko sanoa ettei nekään täydellisiä ole! Oon mä kovasti yrittänyt opetella käyttäytymään, niin että musta tykättäis. Mutta elämästä löytyy niin paljon kaikkea kivaa, ettei yksinkertaisesti vaan jaksa keskittyä. Mä tahtoisin vain juosta aamusta iltaan, mutta aina tuo yksi idiootti on narun päässä jarruttamassa. Oon mä nyt kuiteskin kerran päivään käynyt riekkumassa, mutta tahdon sitä koko ajan! Sillon, kun oon ton eukon kanssa kaksistaan ulkona, täytyy mennä nätisti, kun se osaa olla aika uskottava noiden käskyjen kanssa. Silloin kun on pojat mukana, se ei kerkiä niin kovasti keskittymään, kun sotken sen narut solmuun, joten voin vähän riekkua ympäriinsä. Yleensä yritän saada pojatkin mukaan, mutta ne on niin nössöjä mammanpoikia, etteivät uskalla kokeilla rajojaan. Nyt kun tuo emäntä on ollut pois kotoa, olen keksinyt kaikkea mukavaa ajanvietettä. Joskus ovat jättäneen semmosen kivan paperirullan mun hyppysiin ja se on kiva silputa ympäri kylppäriä. Sitä tosin ei ole kovinkaan kauheasti arvostettu. Oon oppinut käyttämään valokatkasijaa ja meillä on semmoset diskovalot toisinaan.. Nyt olen kovasti yrittänyt keksiä, miten oven saa auki. Tai ehkä mä olen idean jo tajunnut, mutta maavara loppuu hiukan kesken vielä... Mutta ei mene kauaa, kun päästän meidän vapauteen tuolta loukusta! Jospa pojat mua arvostaisi hiukan enemmän sen jälkeen. Meillä muuten tossa alakerrassa asuu mukava täti. Tahtoisin mennä aina sinne, kun ohi mennään, mutta ei toi iso-emäntä päästä. Se on tosi hauska tyyppi ja kuulemma haluaisi mut hoitoon joskus. Musta on ihan kivaa esittää mukavaa kaikille muille. Äiteelle pitää aina vähän kiukuta, mutta eikö se oo ihan normaalia? Kyllä mää nätistikin osaan olla, mutta ei sitä aina jaksa. Nyt mua ajetaan jo pois tästä.. Mut hei, riehutaan kun tavataan! Teidän kaikkien idoli, Pihla.

Mätsäreissä paremmalla menestyksellä

Pitkän harkinnan jälkeen päätin lähteä Pihlan kanssa Tampereen vappumätsäreihin. Ajattelin että jäädään yleisön puolelle, jos tunnelma olisi turhan tiivis, mutta eipä sieltä tilaa puuttunut. Oikeastaan oli aika täydellinen paikka koiratapahtumalle. Kehille oli riittävästi tilaa ja niiden ympärillä oli tilaa vielä enemmän. Kaikilla oli tilaa hengittää, eikä koirien tarvitsenut olla nokat vastakkain. Keskityttiin vain pelkkiin mätsäreihin, eikä ympärille ollut järjestetty mitään ''turhaa sirkusta''. Odotellessa Pihlan kanssa saatiin touhuta ja leikkiä sivummalla, ei käynyt aika pitkäksi. 

Luokka aloitettiin suoraan parikilpailuna, mikä oli todella hieno juttu. Tuota voisivat muutkin tehdä, miksi sinne kehään pitää kaikkien mennä yhtä aikaan sähläämään. Tuomarikin hienosti muistutti, että annetaan toisille tilaa. Pihla oli ihan kivasti parikilpailussa, hiukan hampaiden katsominen on inhoittavaa vaihtuvien hampaiden ja kipeän suun takia. Seisominen meni kohtuu hyvin, pientä venkslaamista oli. Liikkeessä menin ensimmäistä kertaa hidasta juoksua (eilen kokeilimme ensimmäistä kertaa) ja todella hienosti meni. Pentumaista sähellystä toki oli kaikessa, mutta sata kertaa paremmin se meni, mitä Alavudella. Sininen nauha saatiin ja sitä vähän osasin odottaakin.

Nauhakehässä oli vieläkin hyvä tunnelma. Itse keskityin niin kovasti Pihlaan, etten muita edes huomannut. Välillä aina juostiin muiden perässä ja taas seisotettiin. Sitten kun aloin katselemaan ympärilleni, huomasin, etteihän meitä enää ollutkaan kuin neljä jäljellä - oho. Neljäs palkittiin, me kolme jäljelle jäävää juoksimme kerran kehän ympäri. Kolmas palkittiin ja me kaksi juoksimme. Tuomarin sanoessa, että laittakaa nyt parastanne, olin jo valmiina menemään kakkosen paikalle, mutta herranen aika sentään, me oltiin ensimmäisiä! Oikein saatiin pokaali ja iso ruusuke (jonka Pihla halusi repiä samantien).

Kehän jälkeen laitoin Pihlalle kotikamat päälle ja mietin, pitääkö meidän mennä BIS -kehään. Oltiin jo menossa autoa kohti, kunnes ajattelin käydä kysymässä, pääseekö sinisten ykköset loppuun asti. Pääseehän ne ja palkinnoissa oli oikein lahjakorttia, joten päätettiin sitten vielä jäädä. Näyttelypanta ja -hihna takaisin ja aika pian kehä alkoikin. Ajattelin, että käymme siellä pyörähtämässä ja lähdemme sitten kotiin. Onpahan sitä sitten tullut käytyä ensimmäistä kertaa BIS -kehässä. Pihla oli jo sitä mieltä, että kehässä olevat tikut ja kivet oli sata kertaa mielenkiintoisemmat, mitä seisominen. Juoksemisen jälkeen se skarppasi itsensä hetkeksi hienoon asentoon, mutta nopeasti se hiipui. Takana olevaa kaveria olisi ollut paljon kivempi katsella ja sivullakin meni jotain mielenkiintoista. Istun, yritän mennä maahan - plääääh. Ensimmäinen satsi karsittiin pois ja me oltiin vielä mukana - oho. Liikkeet meni todella hienosti, melkein näytti jo vanhalta konkarilta, vaikka metrikoivet vähän veikin minne sattuu. Toinen satsi karsittiin pois ja mitä ihmettä, me olemme edelleen mukana. Neljäs palkittiin, sitten kolmas. Pihla oli toinen! Tuloksena siis SIN1 BIS2. Itsellä oli tunnelma jo melkein, kuin olisi isommatkin näyttelyt ollut. Huhhei, hieno tyttö jaksoi sinnitellä loppuun asti. Palkinnoksi saatiin 20e lahjakortti Katrin Koirahuoltamoon ja pieni ruusuke.

Ylpeä olen pikkulikan suorituksesta ja nyt itse voin hiukan hengähtää tulevaisuuden virallisia näyttelyitä ajatellen, kyllä se osaa :)

Kuvia ei ole, kun yksin olin liikkeellä, mutta tässä jälkitunnelma;