Päiväkirja day by day

Maanantai 22.09.

Kurjaakin kurjempi sadekeli. Ei ole pojilla kiire ulos, kun vettä tihuttaa ja tuulee enemmän kuin kesällä luvatuissa myrskyissä. Tokmannin alelaarista olen ostanut näille Best Friend -sadetakit ja oikein toimivia on. Vaikkei nyt ole ihan täydellinen mitoitus, pysyy ne kuitenkin napakasti päällä. Sadepäivä on hyvä syy herkutella, joten pojat ovat saaneet aktivoinniksi maksamakkaraa kongin sisään. Itse kävin vähän kaupungilla ostoksilla ja Faunattaresta nakerteluherkuksi toin siannahkarullia. Manu-possuhan hotki omat herkkunsa siihen tahtiin, että puklasi ne sitten matolle hetken päästä. Ja tietenkin söi ne uudestaan...

Tiistai 23.09.

Rinkka selkään ja retkelle. Meillähän oli suunnitelmissa lähteä pidemmäksi aikaan metsään seikkailemaan. Latasin kameran akun, otin vettä ja pientä evästä mukaan. Evästä ihan vain sen vuoksi, etten tuuperru matkalle, kun ei koskaan tiedä milloin se typerä heikotus iskee. Lähdettiin kohti metsää ja puolen toista tuntia meidän erä-jormailu kesti. Kauemminkin olisi voinut olla, mutta taivaan rannasta alkoi näkymään uhkaavia pilviä ja tuulikin yltyi siihen malliin, ettei Manu enää viihtynyt. Taavi oli niiin onnellinen, kun irti päästin. Siinä se hetken aikaan veti kauheaa rallia ympäriinsä ja lehdet vain lenteli. Vaikkei tuo metsä täysin koskematon ja hajuton ollut, pysyi Taavi kuitenkin hienosti kuulolla. Kerran se jäi johonkin piiloon ja just kun huolestua meinasin, tultiin nappulat vinkuen takaisin näköpiiriin. Manuhan oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, mamman lähellä on hyvä olla (saa makupaloja).

Keskiviikko 24.09.
Tänään tuli soiteltua Pihlan kasvattajalle ja kyseltyä kuulumisia. Kuulemma kivaa on ollut, on juostu ja leikitty ja syöty hyvin. Isänsä kanssa tulee toimeen erittäin hyvin ja parivaljakkona siellä menevät. Samalla tuli puhuttua tammikuun Narvan näyttelyistä, jos minä lähtisin neidin kanssa valloittamaan Viroa. Olisi itselle ensimmäinen näyttely ulkomailla..huh. Takkatulen ääreen on päässyt lämmittelemään ja veikkaan, että Pihla haluaisi meillekin sellaisen.

Vasemmalla iskä katselee Pihlan touhua ja oikealla äiti Utu, isä Savu ja neiti itse takkatulen äärellä.

Poikien kanssa tänään on ollut sisäleikkipäivä. Tarkoitus kyllä oli taas touhuilla ulkona, mutta oli eilistäkin kylmempi päivä, enkä sitten laiskana jaksanut pukea tarpeeksi. Käytiin tekemässä neljä käppäilylenkkiä ja onhan se pojille kiva saada välillä kunnolla lukea päivän postia, kuten eräs koiran lenkkeilyttäjä sanoo. Sisällä pyöriteltiin taas kongia, leikittiin ja riehuttiin. Taavikin oli erittäin reippaalla päällä ja leikki koko illan. Manulle tein illan päätteeksi pientä aivotyöskentelyä piilottamalla pari kertaa sen lempilelun. Ensimmäinen etsintä sujui vikkelämmin, mutta toisella kerralla täytyi antaa pientä suunta-apua. Molemmilla kerroilla lelu oli takin taskussa, kuitenkin niin, että sen näki sieltä. Nenä nuuskuttaen syynättiin kämppää ja totuttuun tapaan Manu etsi ensimmäisenä sieltä, missä lelut yleensä on (peiton alla, sohvan välissä). Taavikin yritti osallistua etsintään, vaikkei se kyllä edes tajunnut mitä pitäisi etsiä.

Torstai 25.09.

Lenkkeilypäivä. Ja vähän riehumistakin. Tänään oli joku ylienergia -päivä ja koirien kanssa tuli lenkkeiltyä useammin. Päivälenkin Manu sai tehdä suurimmaksi osaksi vapaana, kun oli niin hiljainen kylä. Kyllä sen ilme muuttuu heti, kun hihnasta pääsee eroon, elämä on niiiin ihanaa. Jos Manulta kysyttäisiin, sehän juoksisi vaikka koko päivänä vapaana. Taavi sai tyytyä hihnassa nuuskutteluun. Kotona taas heiteltiin leluja ja Taavikin oli taas kovin innoissaan. Siitä on nyt alkanut tulemaan ihan eri mies, mitä on aikaisemmin ollut. Toki Taavi vieläkin itse päättää koska leikitään, ettei ole niin kuin Manu, joka on heti valmis jos erehdyn johonkin leluun koskemaan. Normaalista poiketen käytiin alkuillasta pidemmällä lenkillä koko poppoon voimin. Ennen nukkumaan menoa pääsivät vielä pisulle. 

Perjantai 26.09.

Manun aamu alkoi heti aivotyöskentelyllä, kun piilottelin sen lelua peiton mutkaan. Se on yksi Manun lempparileikeistä ja välillä tekee tuota ihan omatoimisesti eli piilottaa itse lelunsa ja penkoo menemään niin kuin oikeasti olisi piilossa. Taavi ei tätä touhua ymmärrä ja liittyy leikkiin mukaan siinä vaiheessa, kun lelu on jo löytynyt. Tai ruokaa se kyllä jaksaa etsiä, mutta lelut ei ole niin tärkeitä. Siivousvastuuta pakoillen lähdettiin ulos frisbeetä heittelemään. Hetken oli kivaa, mutta sitten jostain syystä Manu alkoi jarruttelemaan. Illaksi lupailtu myrsky alkoi jo puhaltelemaan, joten olisiko se latistanut tunnelman. Korviin puhaltava tuuli on yksi ärsyttävämmistä asioista.

Äiti Utu, Pihla ja isä Savu

Lauantai 27.09.

Lauantai pyhitettiin ulkoilulle. Aamupäivästä suunnattiin lähimetsään touhuilemaan. Otettiin muutamat etsinnät, jossa minä menin puskaan piiloon ja pojat saivat etsiä. Ensimmäisellä kerralla etsimään lähti pelkästään Manu,  Taavia kun kiinnosti muut jutut enemmän.  Hienosti löysi heti ja aikalailla samoja jälkiä tuli,  mitä olin kulkenut. Toisella kerralla molemmat saivat etsiä yhtäaikaa.  Manu pyyhälsi tietenkin sinne vanhaan piilopaikkaan, mutta Taavi osasi hienosti seurata kulkemaani reittiä ja sille oli aivan liian helppo juttu. Manukin meidät lopulta löysi, osittain Taavin ansiosta. Illalla oli vielä sen verran energiaa meillä kaikilla, että lähdettiin pidemmälle lenkille. Hiukan sai olla tarkkana pimeyden takia, ettei kenenkään alle jää. Tuli tässä kolmen vuoden jälkeen huomattua, ettei tuolla kävelytiellä olekaan valaistusta, pelkästään ajotiellä. Lenkin jälkeen lämmitettiin sauna pitkästä aikaan ja koirathan sinne meni ensimmäisenä.

Taavi tykkää.

Sunnuntai 28.09. 

Aamupäivä meillä meni hyvin odottavissa tunnelmissa. Ensin iltapäivästä lähdettiin anoppilaan käymään ja voi sitä poikien riemua, kun perille päästiin. Herkkuja oli taas monenlaista ja Manun lempipallokin oli vielä tallessa - punainen piikkipallo, josta ei luovu ollenkaan. Alkuillasta kotiuduttiin ja odoteltiin Pihlan saapumista. Vihdoin ja viimein se tuli ja kuului jo alaovelta haukkumista, kun oli niin kova kiire. Onnellinen koira sieltä saapui ja taisi sillä ensivaikutelman perusteella olla enemmän poikia ikävä. Hiukan oli etäinen tunnelma illan, mutta kyllä se neiti yön tullen kömpi viereen nukkumaan. 

Tämän perusteella taisi olla Manullakin ikävä...

Pikaiset kuulumiset

Miten voikaan elämä tuntua heti niin erilaiselta, kun yksi puuttuu joukosta. Viime perjantaina Pihla lähti kasvattajalleen hoitoon ja on siellä edelleen. Viikon sen pitäisi siellä vielä olla ja itse hajoan jo viikonlopun jälkeen. Kovin on hiljainen tupa ja aivan liian seesteinen tunnelma. Poikiahan yhden puuttuminen ei ole haitannut. Tälle vuodelle Pihla tulee tekemään muutaman muunkin reissun. Marraskuussa neiti aloittaa maailman valloituksen ja on menossa Valko-Venäjälle Minskiin velipuolensa ja sen omistajan kanssa. Joulukuussa kisaillaan Helsinki Winner- ja Voittaja- tittelistä, tällöin matkaa kasvattajan mukana. Lokakuussa pääsen itse sen kanssa korkkaamaan junnuluokan Seinäjoella.

Ollaan nyt oltu reilu viikko Ähtärissä. Välillä käytiin Pirkkalassa sen verran, että Pihla pääsi matkaan kasvattajalle. Viikolla käytiin Pihlan kanssa Findogsin näyttelytreeneissä ja ihan kivasti se meni, vaikkei olla kauheasti harjoiteltu. Alun seisomisessa piti pari turhautumishaukkua päästää, mutta tyytyi sen jälkeen kohtaloonsa. Neiti pääsi myös pöydälle ja nätisti siinä oli. Kopeloinnit ja hampaiden katsomiset sujui ongelmitta. Hiukan oli jo viilenevä ilta, joten pientä tärinää oli havaittavissa. Suurin yllätys tuli liikkeissä. Porukassa ei yhtään katsellut takana tulevaa, vaan meni suorana eteenpäin. Neiti meni kuin ammattilaiset konsanaan ja kehän laidalta kyseltiinkin, onko jo näyttelyuraa takana. Mukava saada positiivista kommenttia, kun osaan olla aina niin itsekriittinen.

Manun maalaiselämään on sisältynyt pääosin frisbeen perässä juoksemista. Sisällä sillä on ollut lempparina pieni kuminen hiiri. Manu on kyllä ollut niin eloisa veijari ja olisi aina valmis touhuilemaan ihan mitä vain. Taavi on edelleenkin se porukan rauhallisin, mutta on siitäkin löytynyt enemmän virtaa. Viileä ilma tekee tehtävänsä ja nyt se leikkii jo päivittäin. Taavi on aina ollut vähän epätyypillisempi kääpiöpinseri, sillä ei se pentuikäisenäkään leikkinyt lähes ollenkaan. Taaville riittää vain hyvät unet ja se, että lauma on paikalla ja mamma on tyytyväinen. Manuhan ajaa aina omaa etuaan, varastaa lelut toisilta eikä kenenkään muun kanssa saa leikkiä. Taavi taas on se ''anteeksi että olen olemassa'' -tyyppi, joka antaa muiden mennä edelle. Taavin luonteeseen oli kyllä alkuun totuttelemista ja itsehän silloin ajattelin, että onko se sairas vai mikä sitä vaivaa. Nykyään jo ymmärrän, että Taavi on se, joka rakastaa lämpöä ja läheisyyttä.

Viikonloppuna otetuista kuvista kyllä hyvin huomaa näiden luonne-erot, kun Manu riehuu melkein joka kuvassa. Taavi taas nököttää paikoillaan ja tuijottaa suoraan linssiin.

Manun kanssa on taas menossa hyvä vaihe koirien ohittelussa. Sehän tuossa kesän aikana oli sellainen, ettei millään saanut kontaktia takaisin, vaan räkkysi minkä kerkesi. Nyt se taas ottaa kontaktia käskystä ja päästään hipihiljaa muiden ohitse. Eikä se enää reagoi kaikkiin, mitä ympärillä menee. Ainoastaan niihin jotka parin metrin säteellä menee ohitse. Ollaan me päästy nyt jopa arkivihollisenkin ohitse ilman mölinöitä. Erään terrierin kanssa näillä on mennyt niin pahasti sukset ristiin, että kumpikin osapuoli mekastaa täyttä ääntä. Oli kyllä ylpeä hetki, kun terrieri räksytti, mutta Manu meni hiljaa ohitse. Taavihan nyt ei ole koskaan kenenkään kanssa rähissyt, se vaan niin innoissaan haluaisi päästä tutustumaan kaikkiin vastaantulijoihin. Taavikin on nyt alkanut petraamaan tuon kontaktin kanssa ja välillä jopa minä olen kiinnostavampi, kuin muut koirat.

Yksi onnenkeksi, kiitos!

Meillä oli tänään kokkauspäivä. Jostain sain kuningasidean, mä leivon koirille keksejä. Aloin miettimään millaisilla aineksilla saataisiin jotain aikaiseksi.. Kaapista löytyi jämä gluteenitonta jauhoseosta, kananmunia ja mitähän hyvää sinne joukkoon.. Juustoraastetta. Laitoin myös sekaan hyvin pienet ripaukset suolaa ja leivinjauhetta, sekä pieni loraus öljyä. Ja lisäsin vielä ruokalusikallisen vehnäjauhoa, ettei liian löysää tule, kun jauhoseos loppui kesken. Eli perus ''sitäsuntätä'' -taikina. Kahden kananmunan annoksesta syntyi ihan passelin kokoinen taikina näin ensikertalaiselle. Päätin olla itsenäinen, enkä katsonut mitään ohjeita netistä. Hatarassa muistissa toki oli joitain ohjeita, mitä olen aikoja sitten netistä lukenut ja joskus telkkarissakin näytettiin. Mutta eipä tässä nyt mikään Einstein tarvitse olla. Eniten mietitytti se hyvä sinne taikinan joukkoon, mikä kestää uunin ilman palamista tai sitä, että kämpässä haisee kuolema. Tämän takia tyydyin siis turvalliseen juustoon.

Tein vajaan ruokalusikallisen kokoisia nokareita ja paistoin uunissa 200 asteessa jotain 20 minuuttia. Aika tosin on hyvin suurpiirteinen, mä sitä harvoin katson kokkaillessani. Kun näyttää hyvältä, otan sen pois uunista. Paiston jälkeen tein veitsellä viillot jakaen keksit neljään osaan, joten ne oli helpompi pieniä jäähtyessään. Tosin eipä näistä niin kovia tullut, ettei olisi myöhemminkin pystynyt halkaisemaan. Keksit maistui oikein hyvin koirille. Mäkin maistoin ja kyllä niitä syödä voi. Jos olisi ollut kinkkusuikaleita, mitä laittaa lisäksi, olisin luultavasti syönyt kaiken. Toki nuo ihmismakuun oli aavistuksen jauhosia. Ei tällä nyt vielä mihinkään kokkikisaan lähdetä, mutta tulipahan kokeiltua. Pääasia on, että koirille maistuu :)

Kärsimättömät asiakkaat odottamassa valmistumista

Laitetaan nyt pientä ohjeenpoikasta, jos joku innostuu itsekin kokeilemaan. 

2 kananmunaa

n. 1½ dl jauhoseos (gluteeniton). Voi käyttää myös vehnäjauhoja

1/4 tl suolaa

1/4 tl leivinjauhetta

1 rkl öljyä

n. 1 dl juustoraastetta (ja sekaanhan voi laittaa mitä vain haluaa, esim. kinkkua, jauhelihaa)

Paisto uunissa 200°c, noin 20min

Jauhoja voi laittaa oman maun mukaan, mitä enemmän, sitä kovempia keksejä tulee. Itse olisin laittanut hiukan enemmän jos vain tuo gluteeniton jauhoseos olisi riittänyt. Koska näiden mahalle ei vehnä sovi kauhean hyvin, en viitsinyt sitä tunkea sekaan ruokalusikallista enempää. Mun tekemällä löysällä taikinalla koostumus oli hyvin leipämäinen - kovempi kuori ja pehmeä sisus.

Rankkaa tuo elämä.

Muihin kuulumisiin... Pihlan tassu on parantumaan päin ja on se saanut olla hetkiä ilman sidettä. Tassu tosin tihkuttaa vielä jonkin verran, joten liikkumista on edelleen rajoitettu. Sisällä kyllä on menoa ja meininkiä. Huomenna Pihla pääsee kasvattajalle viikoksi remuamaan ja me lähdetään poikien kanssa Ähtäriin. Manu on kyllä nyt tykännyt, kun on saanut ulkoilla ilman Pihlaa. Tai sitten se johtuu vain siitä, että se saa enemmän huomiota ja makupaloja. Taavikin on ollut yllättävän paljon kuulolla ja se on välillä jopa Manua kuuliaisempi. Edelleenkään sitä ei tosin voi vapaana pitää, kun jonkun hajun löytyessä haju vie mukanaan.

Poikien kanssa käytiin maanantaina tekemässä 5km pyörälenkki ja kyllä oli mukavaa. Koirat sai juosta vapaana metsätieosuuden ja Taavikin pysyi hyvin matkassa mukana, kun hemmetin mamma polkee karkuun, eikä jää odottamaan. Muutamat hengailutauot pidettiin matkan varrella ihan oman kuntonikin vuoksi, jäätäviä mäkiä ne on tänne tehneet. Yhteen alamäkeen spurttailtiin gps:n mukaan 32km/h ja eipä koiratkaan jälkeen jäänyt. En mä tosin uskaltanut huippunopeuksia kokeilla, varmaan olisi pyörästä lähtenyt rengas tai muuta vastaavaa - tuo kun ei ole mikään luottopeli. Takaisin tullessa sai Taavi käydä järvessä viilentymässä, Manukin jopa tassunsa kasteli. Harvinaista herkkua sain kokea kotona, kun pojat sammahtivat samantien. Yleensä nuo vielä päästelee jälkihöyryt pallon perässä. 

Videossa pieni kooste meidän tauoista.

...Ja takaisin sairaslomalle

Viikonloppu maalla ei mennyt Pihlan osalta ihan niin kuin piti. Perjantaina saavuttiin Ähtäriin ja koirilla oli niiiin kivaa. Onhan tässä jo mennyt pidempi tovi etteivät ole päässeet Hessun kanssa riehumaan. Lauantaina käytiin aamusta Pihlan kanssa vähän treenaamassa näyttelyjuttuja hiekkakentällä. Ihan kivasti se menee, mutta liikkeissä tahtoo mennä perä vinossa. Kokeilun myötä ilmeni, että perä lähtee vinoon aina, kun mennään vasemmalla puolen. Oikealla puolella menee täysin suoraan. Sen tiedän, ettei tuo yhtään tykkää jos hihna tms. osuu korvaan. Silloin se heti alkaa väistämään. Luultavasti vaikuttaa myös sekin, että itselle vasen puoli on huomattavasti heikompi, jonka vuoksi sellainen selkeä ja päättäväinen toiminta häviää (ja huomaa sen hihnalenkilläkin, kun koirat kulkevat oikealla puolella paljon paremmin). Lisäksi tämän kertaisissa treeneissä meillä oli ''puskista revitty'' varustus eli kengännauhasta tehty kaulaosuus johon oli kiinnitettynä tavallinen talutushihna. Eihän ne remmit mennyt niin kuin piti, joten en viitsinyt kauheasti kiusata Pihlaa. Tehtiin liikkeestä seisomaan jäämistä ja jalkojen kopelointia.

Lauantaina sitten tuli käytyä rannalla ja koirilla oli kivaa rallatella. Pihlan kaasuttelut tosin loppui rengasrikkoon loppusuoralla. Oltiin just pois lähdössä, kun neidin perä pettää vinkaisun kera. Hiukan hysteerisenä Pihla yritti päästä kävelemään, mutta aina askeleen jälkeen pyllähti maahan. Hetki meni itselläkin tajuta, mihin sitä sattui ja mitä tapahtui. Sitten huomasinkin verisen tassun ja pikaisesti katsottuna näin vain pienen haavan varpaassa. Koira kainalossa käveltiin takaisin ja kylppäriin päästessä tuli huomattua, että onhan sitä verta vähän enemmänkin. Ja se varpaan haava olikin pieni verrattuna siihen, mitä anturassa oli. Tuolloin ei tosin tullut huomattua vielä haavan todellista kokoa veren vuotamisen vuoksi. Jalka pestiin lavuaarissa ja onneksi löytyi sidetarvikkeita, apteekki kun just sopivasti meni silloin kiinni. Tässä vaiheessa haava oli sen verran siistin näköinen, että ajattelin sen paranevan tällä. Pahimpaan kipuun annoin pienen palan Ketorinia ja hyvin selvittiin sunnuntaihin.

Sunnuntaiaamunakin haava näytti ihan hyvältä, vertakaan ei vuotanut. Siisti vekki, vaikka paikoin oli aika syvä. Hiukan googlettelin anturahaavoja ja koska noita ei yleensäkään tikkailla, en ollut siitä sen enempää huolissaan. Onhan se pitkäaikainen paranemisprosessi, kun jalkaa kuitenkin tulee käytettyä. Vasta päivällä haavaa pestessäni näin haavan todellisen koon. Pituudeltaan menee anturan keskeltä varpaan juureen ja syvyys pahimmillaan on 5mm luokkaa. Olisiko haava päässyt sen verran liikkumaan, että on isontunut, alkuun kun Pihla ei sitä kauheasti varonut. Sunnuntaina alkoi jalka kipuilemaan jo sen verran, ettei me ihan kotihoidolla tästä selvitä.












Tänään maanantaina päätin soittaa Oivaan ja onneksi saatiin samalle päivälle aika. Eihän tuolle haavalle mitään sen ihmeempiä pystynyt tekemään, puhdistettiin ja laitettiin uusi side päälle. Mukaan lähti viikon antibioottikuuri ja kipulääkettä näin alkuun. Apteekista hain betadinea ja lisää sidetarvikkeita, ainakin viikon joutuu olemaan paketti jalassa. Toivottavasti nyt paranee niin pian kuin mahdollista, eikä tule mitään takapakkia. Hyvin Pihla antaa paketin olla, ainoa on vain sen nuoleminen, joten kuivana pitäminen on hiukan haastavaa. Ohutta sukkaa olen siinä päällä pitänyt, mutta kyllähän se sidekin välillä pääsee kastumaan.

Tassu tänään.

Tämän videopätkän jälkeen se ilo sitten loppuikin..