Nyt niitä kuvia!

..Tosin eipä noita kuvia nyt niin paljoa ole, kun eihän mun kameralla tee näillä pimeillä keleillä yhtään mitään. Eikä nyt ole Painttia kummempaa kuvankäsittelyohjelmaa, niin ei niitä sitten saa piristettyä sitäkään vähää. Vähän tässä on kutkuttanut joko uusi kameran runko tai sitten parempi objektiivi. Edelleenkin se action kamera kiinnostaisi myös. Jonkun noista kolmesta nyt aion kuitenkin jossain vaiheessa hankkia. Jos siis tuleva auton katsastus ja korjaus ei vie viimeisiäkin pennosia...

Mutta asiaan. 

Saanen esitellä uudet Valko-Venäjän juniorivaliot Kevin ja Pihla! Osallistuivat myös parikilpailuun ollen siellä ROP-pari! Ei huono reissu :)

Manulla on ollut lempparileluna kuminen hiiri, jonka kanssa se on treenannut saalistamista ja saaliin tappamista. Monesti on tullut naureskeltua, kun ei tuota ole luonnon jyrsijät kiinnostanut jos ei suoraan suuhun juoksisi. Eilen tuo sitten taisi saalistaa elämänsä ensimmäisen hiiren. Jäi oikein hankea kuuntelemaan ja sai hiirulaisen ajettua esille, jonka jälkeen yksi puraisu ja Manu sai jälkiruuan aamupalalleen. Hiukan meni sen jälkeen seurattua koiraa, ettei se hiirulainen löydy tyynyltä oksennettuna, mutta hyvin maha sulatti sen.

Taavilla on vähän menojalkaa vipattanut tässä viime aikoina... Taitaa olla juoksusen koiran hajuja jossain lähistöllä. Kovin on levoton ja piipittää ikkunassa, ulos pitäisi päästä vähän väliä. Onneksi nyt sentään yöt malttaa nukkua. Ainakin yksi koira tässä meidän nurkillä käy lenkkeilemässä ja taisipa se aiheuttaa mulle pienet sydämen tykytyksetkin eräs ilta, kun päästin koirat iltapissalle. Manu katosi nurkan taakse aloittaen kauhean haukkumisen tielle ja käskiessäni sitä hiljenemään, alkoi tieltä/metsästä kuulumaan vähän möreämpää haukkumista. Äkkiä koirat sisälle, etteivät lähde juoksemaan kohti pimeyttä. 

Eilen pidin pienen kuvaustuokien poikien kanssa. Levitin vilttiä sängyn päälle ja seinälle vähän tasaisempaa taustaa. Manuhan tajusi jutun heti ja oli samantien istumassa paikoillaan. Enimmäkseen tulikin sitten vain sitä kuvattua ja Taavi tuli mukaan vasta yhteiskuvaan. Kamerasta tosin oli asetukset taas mennyt ihan miten sattuu, joten mitään laatukuvaa ei tullut. 

Tulipa tässä nyt huomattua, ettenhän mä ole laittanut tänne ensilumen kuvia ollenkaan. Pääosissa Pihla, pojat ei jostain kumman syystä tykännyt ;) Pirkkalasta nämä.

huhuu, onko myyrä kotona?

Menkää te, mä jään tänne

Täällä määrään minä.

Täällä asustaa söpö babyfacen omistava susi lampaan vaatteissa. Taavi nimittäin. Voisin mennä takuuseen, että jos tämä kaveri asuisi jossain sellaisessa talossa, missä koirien kasvatuksesta ei olisi mitään käryä, eläisivät ihmiset täysin tassun alla. Taavihan on pennusta asti ollut sellainen pieni äitin mussukka, esittäen pientä enkeliä. Pintapuolisin voisi luulla tämän sankarin olevan täydellinen koira kenelle vain. Todellisuudessa se on kuin troijan hevonen; jos päästät sen sisään, huomaat kohta olevasi häviöllä. Tai annat pikkusormen ja se vie koko käden. Taavi haluaa olla lauman kuningas.

Jo 7 viikkoisena, pari päivää meillä asuneena, se laittoin Manun (7kk) halki, poikki ja pinoon. Niin rajut yhteydenotot tosin jäi pariin kertaan, Manu ei halua tapella. Kun Taavi oli saanut Manun alaisekseen ja kasvettuaan murkkupojaksi, alkoi projekti ihmiset kumoon. Ensin kokeiltiin josko herkkuja/luuta syödessä voisi vähän murista, jos ihminen tulee liian lähelle. Oma mottoni on, ettei ruokkivaa kättä purra tai ei edes murista ja  koira väistää ihmisen tieltä pois esim. sohvalla. Taavin mielestä sen olisi pitänyt mennä toisin päin. Aloitimme Taavin kanssa tiiviin keskustelun, kuka täällä määrää. Aina jos kuului murinaa tai ilme oli "älä tule lähemmäksi", lähti koira lattialle osoitettuun paikkaan ja herkku jäi saamatta. Omassa paikassa sai olla niin kauan kun annoin luvan poistua eli siinä vaiheessa, kun koira selkeästi luovutti eikä ollut "odotus -tilassa". Taaville tosin oli kova paikka jo se, kun mä suutuin sille ja ajoin pois.  Pääsimme siihen vaiheeseen, että pystyin tunkemaan vaikka naamani sen kuonoon kiinni, kun söi jotakin. Alistui ja antoi herkkunsa mulle. Paitsi kerran.

Pojat olivat eläneet jokusen päivän maalla vapaammin, ilman mitään sääntöjä. Muistan kuinka oikein ajattelin silloin, että antaa koirien tulla ja mennä miten tykkäävät.  Sängyssä Taavilla oli puruluu vieressä jota en huomannut ja menin sitä halailemaan tuloksena hampaat kiinni nenässä. Tällä kertaa keskustelimme asiasta vähän vakavemmin ja tehtiin useampi toisto, jossa luu oli vieressä ja lähestyin sitä samanlailla. Rauha palasi maan päälle ja samalla tajusin, ettei sen voi antaa toimia vapaasti. Taavin kanssa on tärkeää pitää huolta siitä, saako se ruokansa hyppimällä vai nätisti istumalla, saako ovesta mennä ensimmäisenä vai viimeisenä. Sen enempää se ei vaadi tietääkseen paikkansa.

Jossain vaiheessa kuvioihin tuli mustasukkaisuus, mamman omistaminen. Jos Taavi nukkui mun vieressä tai sylissä ja joku toinen koira yritti tulla viereen, alkoi murina ja hampaiden näyttäminen. Ja taas sai pikkuprinssi tyytyä lattiaan. Pitihän sitäkin kokeilla, jos saisi muut ihmiset muristua pois. Ei toiminut.

Taaville mahan paljastaminen oli suurin haaste. Nuorempana kun sen maha röntgenkuvattiin, oli meillä suuri työ saada tuo rimpuileva kakara siihen kuvauspöydälle selälteen. Se on ihan uskomaton voima mitä tuollaisestakin kirpusta lähtee. Eikä sitä oikein tiennyt miten kovaa voimaa uskaltaa käyttää, ettei jää jalka käteen. Asennonhan piti olla rento ja takajalat mahdollisimman suorana. Toisinaan tuota selälteen menoa harjoiteltiin niin hyvällä kuin pahalla. Kynnet näiltä leikataan aina niin, että ovat selälteen jalkojen välissä. Taavin kanssa sai ensin painia, että se lopulta luovutti ja itse kynsien leikkuussa ei ollut mitään ongelmaa. Taavi ei paljastanut mahaansa edes rapsutuksissa, ei vaikka sitä hieroi. Jos sitä yritti kääntää edes kylelteen, muuttui silmän räpäyksessä rento koira suolapatsaaksi joka levitti jalat haralleen. Jossain vaiheessa päätin, että tämä pelleily saa riittää ja mennään sitten väkisin. Ja aina kun Taavin sai selätettyä ja vähänkään alkoi kroppa rentoutumaan, päästin vapaaksi ja reilujen kehujen jälkeen jatkettiin normaalia elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tätä tehtiin alkuun useammin, ohimennen kesken tiimellyksen ja vähennettiin sitä mukaan, mitä helpommaksi homma kävi. Nykyään ollaan päästy siihen tilaan, ettei mun tarvitse kuin vähän sormilla painaa kaulan ja lavan tienoilta, niin poika pyörähtää ympäri. Jalatkin se antaa vetää suoraksi ihan rentona. Tällä kertaa olemme valmiita, jos joskus joutuu toistekin kuvauspöydälle tms.

Jos mä olisin aina antanut tälle periksi koko elämän ajan, olisi mulla aikamoinen kuningas kotona. Toisinaan jotkut avautuvat netissä kääpiöpinsereistä, jotka pomottavat, murisevat, eivätkä anna omistajien tehdä sitä taikka tätä. Taavi olisi ihan samanlainen. Ja ennen kuin joku luulee, että kaikki kääkät ovat tämmöisiä, niin ei ole. Kaikki ovat yksilöitä ja meidän Manuhan on tuollainen lauman pohjimmainen, joka ei ikinä ole yrittänyt astua mun saappaisiin, tai kenenkään muunkaan.

Nyt kun Taavilla oli tuossa taannoin vaikutuksessa se hormoni-implantti, huomasi siitä selvän eron tälle egoilulle. 3-4 kuukautta vaikutus kesti parhaimmillaan ja silloin väheni huomattavasti kaikki pomottelevat käytökset. Nyt vaikutuksen lakattua on alkanut taas näkymään jos jonkinlaista egoilua ja rintakarvojen pörhistelyä.

Ja ettei Taavi nyt aivan kamalalta kuulosta tämän tekstin jälkeen, niin ei meidän elämä pelkkää valtataistelua ole. Tuohon koiraan mahtuu niin paljon rakkautta ja pusuja, ettei ihan jokainen nainen sellaista määrää saa mieheltä. Arkirutiineilla saa tämän kaverin pidettyä aisoissa, rajoja ja rakkautta :)

Pikaiset kuulumiset

》Pihla on tehnyt onnistuneen näyttelymatkan Valko-Venäjälle ja on saanut molempina päivinä junnuSERTit ollen VSP. Enemmän infoa myöhemmin. Seuraavaksi matkaa Helsingin missikisoihin kasvattajansa kanssa.
Myöhemmin saamani tiedon mukaan Pihla on nyt saanut BY JCH -tittelin ♥

》Pihlan näyttelykalenteriin on tullut pieniä muutoksia. Narva jätetään tammikuussa väliin ja myöhemmin ensi vuonna suunnataan Tallinnaan ja Latviaan.

》Manu ja Taavi voi ja syö hyvin. Yritän ensi viikolla saada vähän kuvia näytille. Ankeaa tämä tietokoneettoman elämä.

》Poikien ensimmäiset joulukortikuvaukset on suoritettu ;) Pihla tosin valitettavasti puuttuu otoksista.

》Taaville olen suunnitellut kastraatiota ensi vuoden alkuun.

》Ensi viikko vielä lomaa ja sen jälkeen koittaa arki, kun palaan koulunpenkille.

》Toivottavasti nämä tekstit nyt näkyy oikein, kun tabletilla kirjoitan.

Kääpiöpinsereiden elämää

Kirjoittelen tätä tekstiä tabletilla, joten pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä. Kuviakaan en nyt saa lisättyä, joten mennään ilman niitä.

Pihlan kanssa lähdettiin keskiviikkona junalla kohti Tamperetta. Ensimmäisen puolikkaan neiti viihtyi penkin alla, kun hiukan oli jännittävää kyytiä. Junan vaihdon jälkeen se oli jo paljon reippaampi ja makoili jalkojeni vieressä takkini päällä. Hiukan meinasi jo tylsääkin olla, joten annoin sille purutikun ajan kuluksi. Sen syötyään nukkui kuin tukki loppumatkan. Tampereen asemalla olikin vähän jännempää, kun oli ihmisiä huomattavasti enemmän Ähtäriin verrattuna. Käveltiin bussipysäkille ja siellä neiti kärsimätön vähän korotti ääntään, mutta rauhoittui kun tajusi, ettei huutamalla saa haluamaansa. Bussimatka meni rattoisasti ja Pihla kerkesi silläkin välillä ottamaan pienet nokoset mun jalkojen päällä. Kasvattaja tuli hakemaan neidin Pirkkalasta ja niin alkoi sen matka kohti näyttelyurakkaa.

Poikien kanssa ollaankin saatu taas nauttia seesteisestä elämästä. Sata prosenttista kääpiöpinserin elämää. Mä niin rakastan tätä rotua, kun nuo on aina onnellisena häntä heiluen menossa mukana, erityisesti Manu. Mennään ulos, mennään nukkumaan, leikitään, tehdään mitä vain, niin aina on iloisesti häntää heiluttava kaveri paikalla. Ei tarvitse kuin vähän viheltää tai nimi sanoa ja heti tullaan luokse häntä puolelta toiselle vispaten "mitämitämitä!?", aina valmiina. Elämä näiden kahden kanssa onkin aika helppoa, kun ei tarvitse olla joka asiassa namirasian kanssa houkuttelemassa. Manulle varsinkin riittää palkaksi yhteinen tekeminen (ja leluhiiri).

Tänään oli (sankarikoira) Manu valppaana, kun jo heikkokuntoinen vaarini lähti ulos käppäilemään keppinsä kanssa. Manu ja Taavi tarkkaili ikkunasta vaarin etenemistä ja näköpiiristä kadottua, Taavi siirtyi muihin hommiin. Manu kuitenkin jatkoi tiivistä tuijottelua ikkunasta ja aloitti ääntelynsä. Kävin katsomassa mitä se oikein näkee, muttei mitään ollut. Ajattelin, onko vaari kaatunut, mutta mitään ei näkynyt missään. Manun ääntelyt yltyi ja välillä komensin sitä hiljenemään. Sitten se alkoi juoksemaan hätääntyneenä ikkunan ja ulko-oven väliä ja tässä vaiheessa Taavi ja Hessukin yhtyi mukaan. Päästin koirat ulos ja salamana lähtivät juoksemaan tielle päin. Samassa auto pysähtyi tien reunaan ja komensin koirat sisälle, etteivät autojen sekaan lähde. Vaarihan siellä oli liukastunut ja auttamaan pysähtynyt taksikuski toi sitten takaisin. Pisteet tästä Manulle, jonka käytöstä ei typerä omistaja ihan heti tajunnut.

Matkalla etelään

Etelä se tämä Pirkkalakin on. Miten voikaan lumeton kaupunki olla näin ruman näköinen. Kitusia lehdettömiä puita siellä täällä, kuolleita kukkapuskia betonin keskellä jne. Kärsin maisemaerosta - ja niin taitaa kärsiä Pihlakin. Ensimmäisenä aamuna ei näkynyt neitiä, kun aamulenkille oltiin lähdössä. Ensin tämä makaa masentuneena olohuoneen lattialla ja kutsuttaessa paineli sängyn alle piiloon. Kyllä sen sieltä sain lopulta kaivettua esiin ja päästiin ulos. Tänään se lähti jo vähän reippaammin, mutta pannan laittoa esteli viimeiseen asti. Manukaan ei kauheasti remeleistä tykkää, mutta onneksi sentään on Taavi, joka on aina innoissaan lähdössä minne vain, milloin vain. Ulkona mentiinkin täydet nelivedot päällä, kun oli niin paljon hajuja ja merkkailtavaa. Taavin hormoni-implantin vaikutus on jo lakannut ja itsepäinen möhkö on tullut takaisin. Kastroitavaksi pääsee sitten joskus ensi vuoden puolella.

Pidettiin pienet syksyn muotikuvaukset, kun lehdissä oli vielä vähän jotain väriä jäljellä. Koirat ei oikein lämmennyt mun idealle, kun joutuivat limaisten lehtien sekaan, mutta kyllä niistä ihan kivat otokset sai.

Manulla ja Pihlalla on omat Tanssii tähtien kanssa -kisat, tulista tangoa.

Tällä viikolla lähdetään takaisin Ähtäriin. Ensi viikolla tullaan Pihlan kanssa junalla takaisin ja siitä neiti jatkaa matkaa kasvattajalleen valmistautumaan Minskin matkaan. Matkaa varten täytyy käydä suorittamassa terveystarkastus ja kuulemma neiti on pääsemässä oikein fyssarin käsittelyyn. Pojat sitten elävätkin taas tylsää elämää, välillä mua kiusaten. On se vain jännä, miten eivät enää poikien kesken paini vaan siihen tarvitaan aina Pihla. Mutta myönnettäköön, että onhan sitä ihan mukavan rauhallista, kun ei ole koko aikaa joku äänessä ;)

Keli on kyllä ollut raivostuttavan vaihteleva. Välillä on pakkasta 10 astetta ja sitten seuraavana päivänä onkin sen 10 astetta lämmintä. Kunnon vesisateita unohtamatta... Olisi se kunnon LUMINEN talvi ihan kiva. Tänään on ollut ihan kiva sää ja käytiin vähän ulkoilemassakin enemmän. Päätin nyt kokeeksi laittaa Pihlalle kuonopannan ja aikas hienosti se toimi sillä. Oikeastaan pelkkä sen olemassa olo riitti siihen, ettei saanut sinkoilu -kohtauksia tai ei muutenkaan perseillyt typeriä. Draamaprinsessalla kun on tapana näyttää mitä mieltä se on tylsistä hihnalenkeistä... Normaali panta sillä oli lisäksi kaulassa ja hihnan toinen pää kiinni siinä. Lenkin puolessa välissä Manu sai Pihlan kanssa käydä metsässä kirmailemassa vapaana. Ei kauaa sitten uskallettu olla, kun kovasti kaikki kolme kuunteli metsän uumeniin, ettei sieltä sitten pölähdä joku koirallinen vastaan. Pihlasta kyllä huomaa miten paljon se vaatii virikettä, kun täällä kaupungissa ollessa se on koko ajan tökkimässä kylkeä, että pitäisi keksiä jotain tekemistä. Ja huomion keskipisteenä on pakko olla, tätä blogiakaan en saisi sen mielestä kirjoittaa :)

Seinäjoen näyttelyistä ostin Taaville oman fleecehaalarin ja voi jösses miten se näyttää kakaralta se päällä! Ei sillä että tuo koskaan kovin aikuiselta on näyttänytkään.. Manulle hankin netistä käytetyn punaisen haalarin. Pihlallekin pitäisi hankkia, mutta ei ole tullut sopivaa vastaan joka olisi vielä sopivan hintainenkin. Ostin näyttelyistä sille tuon punaisen palttoon pahimpaan hätään mahaa suojaamaan.