Kääpiöpinseri ja yksilöerot

Olen jo pidemmän aikaan pääni sisällä suunnitellut kirjoittavani omien kokemusten ja mietteiden perusteella kääpiöpinseristä, yksilöeroista ja miten rotuun päädyin. Tämä kaikki teksti tulee siis täysin oman pään sisällöstä ja poikien tuomasta kokemuksesta.

Melkeinpä jokaisen keskustelupalstan kysymyksessä ''Millainen on kääpiöpinseri?'', löytyy parin järkevän vastauksen lisäksi paljon niitä, joissa kääpiöpinseriä kuvaillaan mm. ''Ruma, pahalta haiseva rotta. Hulluja adhd -räksyttäjiä.". Lisäksi joku eläinklinikalla työskentelevä kertoo, kuinka ovat hulluja piraijoita, joille ei edes saa kuonokoppaa päähän. Villinä veikkauksena uskon, että suurin osa rodun vihaajista ovat juuri niitä, jotka ovat nähneet kääkän juuri sillä huonoimmalla hetkellä, eivätkä ole viettäneet aikaa rodun kanssa sen enempää. En tokikaan puolustele rotua, että se olisi kaikkea muuta kuin sanotaan, aina löytyy niitä yksilöitä joista huonoja esimerkkejä kerrotaan. Ja rehellisesti voin sanoa, ettei Manu ja Taavikaan ole mitään hiljaisia hissukoita joille saa tehdä mitä vain.

Silloin kun itse aloin etsimään tietoa kääpiöpinseristä, olin alkuun hyvinkin epäileväinen rodun suhteen. Ovatko ne oikeasti pieniä helvetistä tulleita demoneita? Ennen kääpiöpinseriä olin ihastunut dobermanneihin ja kovasti semmoisesta haaveilin. Silloin kuitenkin tuli ajateltua järkevästi, eikä silloiseen tilanteeseen olisi mahtunut niin isoa koiraa. Kuopattuani ajatuksen toopeista, etsiskelin jotain pientä, koiralta näyttävää koiraa joka olisi luonteeltaan innokas seuralainen. Kuin jonakin enteenä, alkoi meillä päin näkymään lenkillä kaksi kääpiöpinseriä. Niitä ylväitä pikkupaketteja katsoessani päätin, että haluan samanlaisen.

Aloin tonkimaan internetin maailmaa ja etsin kaikki mahdolliset palstat, missä rodusta kerrottiin. Kerrottiin hyvää, mutta niin paljon pahaakin. Koska tuolloin olin vielä täysin ummikko koirien kasvattajien suhteen, aloin epäröimään pennun saatavuutta - monessa keskustelussa sanottiin, ettei kääpiöpinseri sovi ensimmäiseksi koiraksi. Toisaalta, olinhan viettänyt lapsuuteni hirvikoirien parissa, joten siltä ajalta oli tarttunut  mukaan luontaista koiran käsittelytaitoa. Ja olinhan Hessunkin ostanut, joka vietti elämäänsä mummulassani, mutta kuitenkin olin paljon sen elämässä mukana. Koska olen aina ollut hyvinkin epävarma omien taitojeni kanssa, päätin laittaa nettiin kokeilun vuoksi osto -ilmoituksen. Eihän siinä kauaa mennyt, kun sain Manun kasvattajalta sähköpostia. Innostuneena vastasin ja sovimme ajankohdan, jolloin voisin mennä pentua katsomaan.

Treffit tehtiin ja maksoin pennusta varausmaksun. Mitä lähemmäksi luovutusikä tuli, sitä epävarmemmaksi kävin. Entäs jos epäonnistun? Entäs jos kasvatan koirasta hullun? Hetken päästä taas ajattelin, että kyllä me selviämme. Olenhan ollut koko ikäni eläinten parissa, opettanut hevosia joten miksi en pärjäisi koiran kanssa. Hevoset ovat vuosien saatossa opettaneet minulle määrätietoisuutta, joten se tuli luonnostaan koiran kanssa. Jos vaadin jotain, niin se kanssa toteutetaan eikä tehdä vähän sinne päin (etenkin Manu vielä nykypäivänäkin kokeilee kepillä jäätä, jos voisi kiertää toista kautta).

Manun kotiutuessa olin hyvinkin jämpti sen suhteen. Turhat haukkumiset kiellettiin ja parhaani mukaan yritin saada sitä sosiaalistettua maalaisympäristössä. Eihän se nyt täydellisesti onnistunut, kun liikennettä oli sen parin auton verran ja muita koiria näkyi lenkillä pari kertaa kuussa. Jos ajassa voisi palata takaisin, panostaisin tuohon enemmän. Kyllähän Manu näin kaupungissa toimeen tulee, mutta ruuhka-ajan liikenne saa sen hermostumaan ja jännittymään. Vaikka Manu oli heti alusta asti varauksellinen vieraita kohtaan, pidin sitä kelpo kansalaisena. Se oli koira, joka kiinnostuneena seurasi mitä tein, oli aina valmiina uusiin seikkailuihin. Aikuistuminen Manulla alkoi hyvin nopeasti ja puoli vuotiaana se oli jo kasvanut ylikorkeaksi. Kasvamisen lisäksi alkoi myös hormoonit jyllätä, jotka toi lisähaastetta arkeen. Koska kyseessä oli ensimmäinen oma koira, en halunnut epäonnistua sen koulutuksessa. Sen myötä suhtauduin välillä ehkä turhankin kriittisesti sen käytökseen. Ajattelin, että mua pidetään surkeana koiran omistajana, jos Manu erehtyy haukkumaan väärässä paikassa. Pikku hiljaan alkoi kuitenkin se oma pipo löystymään päässä. Mitä sitten, jos koirani ei tykkää kaikista ihmisistä? Manu on kuitenkin 100% kotikoira, kainalon lämmittäjä. Nykypäivänä Manu kuitenkin on lahjottavissa makupaloilla ja niiden avulla rentoutuu vieraiden seurassa. Ja koskaan kyse ei ole ollut aggressiivisuudesta vaan pelkästä epävarmuudesta, mikä on ihan yleistä rodussa. Kun Manun peruskoulutus oli kunnossa, aloin kokemaan elämän aika tylsäksi ja siitä syntyi Taavin tarina.

Näin uuteen kaupunkiin muuttaessa, elämäni sosiaalisin hetki on kaupassa käynti. Näin myöhemmin ajateltuna se taisi olla yksi osasyy sille, miksi tuli uusi pentukuume. Manun ollessa aina kädessä tai jalassa kiinni painimassa, päätin että ehkä koirakaveri olisi hyvä vaihtoehto. Saisin minäkin tekemistä opettaessani uutta pentua. Olin miettinyt täysin uutta rotua, kunnes facebookissa kaveri lisäsi kuvia kotia vailla olevista kääpiöpinseripennuista. Taisinpa jo samana päivänä laittaa kasvattajalle viestiä ja sitten käytiin pentutreffeillä. Manusta oppineena koin olevani parempi kouluttaja, oli suunnitelmat miten uuden pennun kanssa toimitaan. Kuitenkin heti ensimmäisestä päivästä tajusin, etteihän tuossa ole mitään opetettavaa. Parina kertana se vähäisen hihnassa rimpuili, mutta sen jälkeen kulki nätisti vierellä silmiin katsoen. Siis mitä? Innoissaan se tutustui vieraisiin koiriin ja ihmisiin. Kiipesi lasten syliin pusutellen naaman märäksi. Sisällä oli nätisti ja ainoa ongelmamme oli sisäsiisteys - ja sekin oli ihan normaalia. Oikeesti, mikä luonnehäiriöinen kääpiöpinseri tämä on? Minä kun olin valmiiksi ''asestautunut'' tuleviin koitoksiin ja jääräpäisyyteen ja pyh. Taavi, tuo pieni pallo, käyttäytyi kuin pieni herrasmies. Mikään sitä ei hätkäyttänyt, aina oli liikenteessä ''hymy huulilla'', täynnä iloa. Noh, loppui se ilo sitten, kun alkoi miehistymään ja tyttölöt kiinnostamaan. Edelleenkin se kuitenkin on sisällä kuin pieni pulmunen, äitin mussukka. Ainoa tuho mitä se on saanut aikaan, on syödyt seinän kulmat ja uudelleen fiksattu sohvapöytä - pennut on pentuja.

Taavi on ollut hyvä esimerkki siitä, miten rodusta löytyy yksilöeroja. Manu on ollut aina luonteeltaan hyvinkin kääpiöpinserimäinen; valpas, aina paikalla ja tilanteen tasalla, varautunut ja energinen. Taavi taas on kääpiöpinseriksi hyvinkin hiljainen (toki tarvittaessa ääntä löytyy), rauhallinen, mutta innostuessaan sekopäisempi kuin Manu. On enemmän mamman poika. Taavia ei kiinnosta ulkona mitkään agilityjutut tai muut pomppimiset. Vaikka kumpikaan pojista ei ole mitään täydellisesti käyttäytyviä ''robotteja'', on niissä paljon enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Kyllä sitä jossain on onnistunut, kun eläinlääkärissä osataan olla nätisti ja uutena vuotena voidaan mennä ulos pelkäämättä raketteja. Ja sitten kun Taavin miehuuskilkuttimet viedään pois, veikkaan että siitäkin kuoriutuu taas se pieni, yhteistyötä rakastava pallero, jota oli pentuna.

Täten totean, että kääpiöpinsereitä löytyy monen eri luonteisia ja usean luonteet ovat selkeästi näkyvissä jo pikkupentuna. Joidenkin luonnetta pystyy koulutuksella muokata, toiset ovat koko elämän sitä, mitä pentuna. Ehkä tärkein asia kääpiöpinserin koulutuksessa on se määrätietoisuus, periksi ei anneta. Lisäksi mukaan ripaus huumorintajua, niin ollaan samalla aaltopituudella kääkän kanssa.