Tule, seuraa, seis. Lintu.
Eteen, sivulle, taakse. Voltti.
Vasen, oikea. Puska.
Pihla opiskelee kunnon kansalaiseksi.
Jokunen päivä sitten oltiin totuttuun tapaan lenkillä. Hengaillen ja svengaillen etenimme, kolme koiraa vetoapuna. Jomman kumman pojan jätöksiä kerätessäni Pihla päätti olla pysähtymättä ja taisipa se tien toisella puolella nähdä millin verran liikkuvan havunneulasen. Olinhan minä selkä neulasta vasten, joten ajatteli Pihla eliminoida uhkaavan vaaran syöskyen sitä kohti, vieden samalla puolet kädestäni. Siinä vaiheessa kun käden kaikki nivelet rutisi ja taisi pituuttakin tulla pari senttiä lisää, päätin, että nyt tämä riittää. Tämä koira ei enää vedä yhtään minnekään.
Toissa päiväisten kotinäyttelytreenien jälkeen olin niin turhautunut. Mua oikeasti itketti, oon ihan surkea koiran kouluttaja. Aina kun yritin saada juoksemaan nätisti, alkoi vääntö vastaan. Nurmikollakin oli kaikkea muuta mielenkiintoisempaa. Seisomisen sijaan istuminen oli kivempaa. Silloin kun se seisoi, piti nokan olla siihen suuntaan missä ehkä saattoi tapahtua jotain. Käytin apuna namia ja vinkulelua, ei merkitystä. Tai joo, kyllähän Pihla sen lelun olisi voinut teurastaa, mutta sitä taitoa ei taideta näyttelyissä arvostella. Ehkä kolme kertaa päästiin siihen tilaan, että sain palkattua lelulla. Sitten päätin luovuttaa. Ei tästä mitään tule, korkeintaan koirasta lapaset ensi talveksi.
Eilen aloitimme uuden elämän. Ei se ihan iisisti lähtenyt sujumaan, onhan narun toisessa päässä toisinaan ylimielinen arvon kuningatar, jonka ei tarvitse noudattaa alaistensa käskyjä. Mutta niin lähdimme reippaana matkaan kohti tuntematonta ja puoli tuntia myöhemmin olimme jo päässeet 50 metriä eteenpäin. Puolessa välissä tuli Pihalle jo ensimmäinen itku. Heti jos naru kiristyi tai alkoi painamaan vastaan, käännyttiin toiseen suuntaan. Ja sitähän sitten tehtiin. Alkuun neiti kokeili aasitaktiikkaa, jos hän vain lyö liinat kiinni, mutta ehei, minähän en anna pysähtyä. Tähän tyyliin meni meidän lenkki.
Tänään aamulla jatkettiin siitä mihin jäätiin. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja poikien ollessa mukana, täytyy narussa pokkuroida sen mukaan. Pari kertaa lenkin aikana laitoin pojat tolppaan kiinni ja Pihlan kanssa treenailtiin ympärillä. Asfaltilla meni ihan miellyttävästi, mutta ei tajunnan räjäyttävästi. Taisi Pihla vain ajatella, joo menen tällee näin niin äiti on tyytyväinen ja päästään pois. Nurmikolla meni niin kuin nurmikolla yleensä - hajuja, linnun kakkaa, hajuja, linnun kakkaa. Itsellä jo päässä pyöri, kun vaihdeltiin jatkuvasti suuntaa. Mitä enemmän mentiin, sitä enemmän Pihla muuttui haista paska -fiilikseen. Lopulta mun oli pakko karjaista, että loppuu se perseily ja niinhän se loppui. Lopputreeni meni kuten aikaisemmin, ''olen nätisti, että päästään pois''. Olemuksesta siis huokui, ettei tehnyt sitä omasta halusta.
Päivällä lähdimme kävellen kohti anoppilaa. Pojat lähetin isännän matkaan vähän aikaisemmin, että saadaan treenattua matka rauhassa. Suurin osa matkasta meni yllättävän hyvin, en vaatinut mitään muuta kuin hihnan löysyyttä. Jokusen kerran vaihdeltiin suuntaa, mutta Pihla myös osasi hiljentää vauhtia käskystä. Viimeiset sata metriä olikin sitten pitkät. Varmaan vartin verran pyörittiin, aina askeleen jälkeen Pihla heti puski hihnaa vastaan. Lopulta kuitenkin päästiin perille.
Takaisin tullessa sai heti alkuun muistuttaa mikä taas oli homman nimi. Tällä kertaa se kuitenkin päätti luovuttaa hyvissä ajoin ja meni ihan nätisti. Äänimerkki riitti hiljentämään ja odottamaan, jos hihna meinasi kiristyä. Sitten se yhtäkkiä tapahtui. Hihna löystyi ja tuntui, kuin ei koiraa siinä olisikaan. Pihla luovutti ja rentona jolkotteli vierellä. Loppumatkalla sitä ei kiinnostanut mikään, minkä kimppuun olisi normaalisti vetänyt. Mä olin niin tyytyväinen. Tuosta hetkestä muistui mieleen vuosia vanha juttu, jolloin yritin saada varsaa kiinni tarhasta. Puoli tuntia se riehui ja hirnui antamatta kiinni, itse seisoin vain aidalla ja odotin. Niin sekin vain luovutti, laski päänsä ja pysähtyi levollisena viereen.
Nyt syvällisiä miettiessäni se on se kärsivällisyys, mikä multa on päässyt unohtumaan.
Tästä on hyvä jatkaa, eläinten kanssa ollessamme opettakaamme toinen toisiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti