Pyöräillen kohti tuntematonta

Sadekauden jälkeen auringonsäteet talteen

Ollaan nyt Manun ja Taavin kanssa avattu pyöräilykausi, nyt kun mulla on pyörä. Manun kanssa ollaan käyty kaksi kertaa, ensimmäisen kerran toissapäivänä. Taavilla oli silloin vähänä huonovointisuutta, joten se sai jäädä kotiin. Pojathan ei ole juossut pyörän vierellä kuin pari kertaa elämänsä aikana, mutta ihan hienosti ne homman tajuaa. Toki tiukat risteyskäännökset on hankalia, mutta kädellä kun ohjaan narua, ymmärtävät mihin suuntaan mennään. Ehkäpä ne joskus oppivat sitten kääntymään äänimerkistä oikeaan suuntaan. 

Manun kanssa eka pyöräreissu oli lyhyt parin kilometrin lenkki. Alkuun mentiin ihan hissuksiin kevyttä hölkkävauhtia ja hienosti Manu osasi säädellä vauhtiaan pyörän vauhtiin sopivaksi. Tai osasi siihen asti, kunnes otettiin reippaampi spurtti. Sen jälkeen Manulla oli vain yksi vaihde ja se oli täysiä. Yritin himmata vauhtia hölkkään, mutta tämä ei siihen suostunut, joten annoin sitten pojan päästellä ja kyllä se niin nautti. Loppupätkä kruisailtiin nurmikolla ja silloin annoin Manun mennä vapaana omaan tahtiin ja kotisuora mentiin ihan vain kävellen. Manun ilmeestä päätellen hän tosin oli tehnyt vasta alkulämmittelyt, olisi maistunut vielä toinenkin kierros.

Eilen käytiin sitten molempien poikien kanssa yhtäaikaan pyöräilemässä. Taavi ei edes kysellyt mitään, kun hän oli heti sitä mieltä, että täysiä täysiä täysiä. En tokikaan siihen antanut mahdollisuutta, vaan alkuun mentiin hitaampaa vauhtia. Välillä pidettiin pissa-kakkataukoa ja taas jatkettiin. Välillä otettiin reippaampia pätkiä ja yllättävän kovaa nuo kyllä pinkoo pikkujaloillaan. Pientä poikien keskeistä nahistelua meinasi olla välillä, mutta hienosti tottelivat, kun kielsin moisen toiminnan. Koska pyörän selässä matka taittuu reippaammin, lähdettiin seikkailemaan uusille reiteille - luullen mihin ne vie. Pojatkin oli välillä ihmeissään, minne mä niitä vien. Jossain vaiheessa kysyin pojilta, että tietääkö ne missä me ollaan - mä en nimittäin tiedä. Ihan yleistä lenkkeilyreittiä me mentiin ja mä mukamas osasin seurata opasteita takaisin keskustaa kohti. Oltiin jossain metsässä keskellä ei mitään, eikä siellä ketään muita näkynyt. Puhelintakaan mulla ei tietenkään ollut mukana, tosin eipä siitäkään mitään hyötyä olisi ollut, kun siinä ei toimi nettiyhteys. Ei olisi saanut navigaattoria toimimaan. Samanlaisia lenkkeilyteitä meni joka suuntaan, mutta missään ei ollut opasteita. Auton äänien perusteella yritin suunnistaa oikeaan suuntaan - tai löytäisi edes missä iso tie menee. Yhtäkkiä me sitten tultiinkin jonnekin asutusalueelle, en edes tiennyt, että täällä on tuollainen. Oikeasti näytti, niin kuin olisi ollut oma pieni kylä. Manuhan jo katseli mua sen näköisenä, että ootko sä aivan varma minne me ollaan menossa - no en ollut. Päädyttiin johonkin liikenneympyrään ja siinä enttententten arvottiin mihin suuntaan mennään, mitään kylttejähän ei ollut mihinkään. Löydettiin takaisin lenkkitielle ja mä luulin meneväni koko ajan isoa tietä kohti, mutta niin me sitten pian päädyttiinkin risteykseen, jonka ohi joka viikko mennään. Että niinkin eksyksissä me oltiin. Ehkä tekisi meille ihan hyvää käydä välillä muuallakin, kuin pyöriä tuttuja polkuja. Arviolta 5-6km lenkki me tehtiin, eikä poikia väsyttänyt yhtään. Täysiä olisivat vaan halunnut mennä. Taavi sai sitten käydä järvessä vähän viilentymässä ja kyllä se nautti. Manu ei niinkään, vähäisen varpaitaan kasteli ja äkkiä pois. Ei nuo edes väsyneitä ollut, kun takaisin kotiin tultiin. Tätä me alamme harrastamaan useammin, pääsee pojat juoksemaan ja Pihlakin sitten, kun ikää tulee enemmän.

Meillä on ollut uudet kokeilut yksinolojen suhteen. Mun oletuksen mukaan Pihla kiusaa Manua kylppärissä sen verran, että tämä joutuu pakenemaan saunan puolelle. Saunaan on aina ollut pääsy kielletty, olen oven taakse laittanut jakkaran, etteivät pääse oven alta livahtamaan. Koska sinne ei ole helppo päästä, oletan että pakolla sinne ollaan menty, turvaan ja omaan rauhaan. Ei siinä alkuun mitään, antaa Manun mennä. Mutta sitten alkoi Pihlakin raivaamaan tiensä sinne. Luulin ettei se mahdu oven alta, mutta näköjään kissamaisen sulavasti pääsee lipumaan. Jakkarankin on raivannut pois tieltään ja sekin useamman kilon painaa. Pihla myöskin pissaili pitkin petejä, raapi sontasilla tassuillaan ovea, seinää ja kaikkea mahdollista. Päätin pitää Pihlaa siellä yksinään, pojat sai siirtyä makkariin. Muutaman päivän mentiin näin, mutta Pihla taas ei nauttinut yhtään yksinäisyydestä ja jäljistä päätellen on yrittänyt ratkaista ovenkahvan arvoitusta. Uhrasin Taavin Pihlan seuraksi ja Manu sai jäädä makkariin. Laitoin eilen Taaville ja Pihlalle kameran kuvaamaan touhuja, mutta taisivat tietää, että liikkeitä seurataan. Ensimmäisen tunnin ajan sain kuvattua ja eihän ne siellä mitään kummempia tehnyt. Eikä ollut yhtään pissaa tai kakkaa lattialla, kun kotiin tulin. Eikä oltu tuhottu mitään. Ja petikin oli siinä, mihin sen laitoin. Tämä nyt oli vasta eka kerta, mutta toivottavasti tästä tulisi tapa joskus :)

Pihlan kanssa arki on sujunut pentumaisen vaihtelevasti. Välillä mennään kuin isokin aikuinen ja välillä sätkitään kuin kauhukakara. Yleensä turhanpäiväiselle pokkuroinnille löytyy lääkkeeksi vapaana oleminen. Eilen heittelin sen kanssa frisbeetä ja kyllä oli taas niin kivaa, että yksinään veti rallia ja heitteli leluaan, murisi ja ärisi sille. Bostoninterrieri(?) meni meidän ohi ja Pihla pääsi livahtamaan mun näpeistä (hyvä minä). Pari kertaa sille haukahti, MUTTA Pihla alkoi sen jälkeen pyytämään tätä leikkimään ja oli ihan riemuissaan. Ehkä tuo koirakammoisuus alkaa pikkuhiljaan loppumaan. Hihnalenkeillä ollaan treenailtu ihan perus pysähtymistä ja liikkeelle lähtöä. Tästä huomasin kivan tavan kokeilla sitten tulevissa näyttelyissä, likka jää meinaan tosi nätisti seisomaan, kun sanon seis. Neidistä en ole ottanut profiilikuvaa pitkään aikaan, on vähän kuvailut jäänyt viime aikoina. Kameran putkikin alkaa sanomaan itseään irti.

Ulkokuvat on otettu viime viikonloppuna Ähtärin reissulta. Tällä hetkellä meidän reissuilut jää tauolle, kun auto sanoi sopimuksensa irti ja korjataan sitten joskus...