Täällä asustaa söpö babyfacen omistava susi lampaan vaatteissa. Taavi nimittäin. Voisin mennä takuuseen, että jos tämä kaveri asuisi jossain sellaisessa talossa, missä koirien kasvatuksesta ei olisi mitään käryä, eläisivät ihmiset täysin tassun alla. Taavihan on pennusta asti ollut sellainen pieni äitin mussukka, esittäen pientä enkeliä. Pintapuolisin voisi luulla tämän sankarin olevan täydellinen koira kenelle vain. Todellisuudessa se on kuin troijan hevonen; jos päästät sen sisään, huomaat kohta olevasi häviöllä. Tai annat pikkusormen ja se vie koko käden. Taavi haluaa olla lauman kuningas.
Jo 7 viikkoisena, pari päivää meillä asuneena, se laittoin Manun (7kk) halki, poikki ja pinoon. Niin rajut yhteydenotot tosin jäi pariin kertaan, Manu ei halua tapella. Kun Taavi oli saanut Manun alaisekseen ja kasvettuaan murkkupojaksi, alkoi projekti ihmiset kumoon. Ensin kokeiltiin josko herkkuja/luuta syödessä voisi vähän murista, jos ihminen tulee liian lähelle. Oma mottoni on, ettei ruokkivaa kättä purra tai ei edes murista ja koira väistää ihmisen tieltä pois esim. sohvalla. Taavin mielestä sen olisi pitänyt mennä toisin päin. Aloitimme Taavin kanssa tiiviin keskustelun, kuka täällä määrää. Aina jos kuului murinaa tai ilme oli "älä tule lähemmäksi", lähti koira lattialle osoitettuun paikkaan ja herkku jäi saamatta. Omassa paikassa sai olla niin kauan kun annoin luvan poistua eli siinä vaiheessa, kun koira selkeästi luovutti eikä ollut "odotus -tilassa". Taaville tosin oli kova paikka jo se, kun mä suutuin sille ja ajoin pois. Pääsimme siihen vaiheeseen, että pystyin tunkemaan vaikka naamani sen kuonoon kiinni, kun söi jotakin. Alistui ja antoi herkkunsa mulle. Paitsi kerran.
Pojat olivat eläneet jokusen päivän maalla vapaammin, ilman mitään sääntöjä. Muistan kuinka oikein ajattelin silloin, että antaa koirien tulla ja mennä miten tykkäävät. Sängyssä Taavilla oli puruluu vieressä jota en huomannut ja menin sitä halailemaan tuloksena hampaat kiinni nenässä. Tällä kertaa keskustelimme asiasta vähän vakavemmin ja tehtiin useampi toisto, jossa luu oli vieressä ja lähestyin sitä samanlailla. Rauha palasi maan päälle ja samalla tajusin, ettei sen voi antaa toimia vapaasti. Taavin kanssa on tärkeää pitää huolta siitä, saako se ruokansa hyppimällä vai nätisti istumalla, saako ovesta mennä ensimmäisenä vai viimeisenä. Sen enempää se ei vaadi tietääkseen paikkansa.
Jossain vaiheessa kuvioihin tuli mustasukkaisuus, mamman omistaminen. Jos Taavi nukkui mun vieressä tai sylissä ja joku toinen koira yritti tulla viereen, alkoi murina ja hampaiden näyttäminen. Ja taas sai pikkuprinssi tyytyä lattiaan. Pitihän sitäkin kokeilla, jos saisi muut ihmiset muristua pois. Ei toiminut.
Taaville mahan paljastaminen oli suurin haaste. Nuorempana kun sen maha röntgenkuvattiin, oli meillä suuri työ saada tuo rimpuileva kakara siihen kuvauspöydälle selälteen. Se on ihan uskomaton voima mitä tuollaisestakin kirpusta lähtee. Eikä sitä oikein tiennyt miten kovaa voimaa uskaltaa käyttää, ettei jää jalka käteen. Asennonhan piti olla rento ja takajalat mahdollisimman suorana. Toisinaan tuota selälteen menoa harjoiteltiin niin hyvällä kuin pahalla. Kynnet näiltä leikataan aina niin, että ovat selälteen jalkojen välissä. Taavin kanssa sai ensin painia, että se lopulta luovutti ja itse kynsien leikkuussa ei ollut mitään ongelmaa. Taavi ei paljastanut mahaansa edes rapsutuksissa, ei vaikka sitä hieroi. Jos sitä yritti kääntää edes kylelteen, muuttui silmän räpäyksessä rento koira suolapatsaaksi joka levitti jalat haralleen. Jossain vaiheessa päätin, että tämä pelleily saa riittää ja mennään sitten väkisin. Ja aina kun Taavin sai selätettyä ja vähänkään alkoi kroppa rentoutumaan, päästin vapaaksi ja reilujen kehujen jälkeen jatkettiin normaalia elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tätä tehtiin alkuun useammin, ohimennen kesken tiimellyksen ja vähennettiin sitä mukaan, mitä helpommaksi homma kävi. Nykyään ollaan päästy siihen tilaan, ettei mun tarvitse kuin vähän sormilla painaa kaulan ja lavan tienoilta, niin poika pyörähtää ympäri. Jalatkin se antaa vetää suoraksi ihan rentona. Tällä kertaa olemme valmiita, jos joskus joutuu toistekin kuvauspöydälle tms.
Jos mä olisin aina antanut tälle periksi koko elämän ajan, olisi mulla aikamoinen kuningas kotona. Toisinaan jotkut avautuvat netissä kääpiöpinsereistä, jotka pomottavat, murisevat, eivätkä anna omistajien tehdä sitä taikka tätä. Taavi olisi ihan samanlainen. Ja ennen kuin joku luulee, että kaikki kääkät ovat tämmöisiä, niin ei ole. Kaikki ovat yksilöitä ja meidän Manuhan on tuollainen lauman pohjimmainen, joka ei ikinä ole yrittänyt astua mun saappaisiin, tai kenenkään muunkaan.
Nyt kun Taavilla oli tuossa taannoin vaikutuksessa se hormoni-implantti, huomasi siitä selvän eron tälle egoilulle. 3-4 kuukautta vaikutus kesti parhaimmillaan ja silloin väheni huomattavasti kaikki pomottelevat käytökset. Nyt vaikutuksen lakattua on alkanut taas näkymään jos jonkinlaista egoilua ja rintakarvojen pörhistelyä.
Ja ettei Taavi nyt aivan kamalalta kuulosta tämän tekstin jälkeen, niin ei meidän elämä pelkkää valtataistelua ole. Tuohon koiraan mahtuu niin paljon rakkautta ja pusuja, ettei ihan jokainen nainen sellaista määrää saa mieheltä. Arkirutiineilla saa tämän kaverin pidettyä aisoissa, rajoja ja rakkautta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti