Kääpiöpinsereiden elämää

Kirjoittelen tätä tekstiä tabletilla, joten pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä. Kuviakaan en nyt saa lisättyä, joten mennään ilman niitä.

Pihlan kanssa lähdettiin keskiviikkona junalla kohti Tamperetta. Ensimmäisen puolikkaan neiti viihtyi penkin alla, kun hiukan oli jännittävää kyytiä. Junan vaihdon jälkeen se oli jo paljon reippaampi ja makoili jalkojeni vieressä takkini päällä. Hiukan meinasi jo tylsääkin olla, joten annoin sille purutikun ajan kuluksi. Sen syötyään nukkui kuin tukki loppumatkan. Tampereen asemalla olikin vähän jännempää, kun oli ihmisiä huomattavasti enemmän Ähtäriin verrattuna. Käveltiin bussipysäkille ja siellä neiti kärsimätön vähän korotti ääntään, mutta rauhoittui kun tajusi, ettei huutamalla saa haluamaansa. Bussimatka meni rattoisasti ja Pihla kerkesi silläkin välillä ottamaan pienet nokoset mun jalkojen päällä. Kasvattaja tuli hakemaan neidin Pirkkalasta ja niin alkoi sen matka kohti näyttelyurakkaa.

Poikien kanssa ollaankin saatu taas nauttia seesteisestä elämästä. Sata prosenttista kääpiöpinserin elämää. Mä niin rakastan tätä rotua, kun nuo on aina onnellisena häntä heiluen menossa mukana, erityisesti Manu. Mennään ulos, mennään nukkumaan, leikitään, tehdään mitä vain, niin aina on iloisesti häntää heiluttava kaveri paikalla. Ei tarvitse kuin vähän viheltää tai nimi sanoa ja heti tullaan luokse häntä puolelta toiselle vispaten "mitämitämitä!?", aina valmiina. Elämä näiden kahden kanssa onkin aika helppoa, kun ei tarvitse olla joka asiassa namirasian kanssa houkuttelemassa. Manulle varsinkin riittää palkaksi yhteinen tekeminen (ja leluhiiri).

Tänään oli (sankarikoira) Manu valppaana, kun jo heikkokuntoinen vaarini lähti ulos käppäilemään keppinsä kanssa. Manu ja Taavi tarkkaili ikkunasta vaarin etenemistä ja näköpiiristä kadottua, Taavi siirtyi muihin hommiin. Manu kuitenkin jatkoi tiivistä tuijottelua ikkunasta ja aloitti ääntelynsä. Kävin katsomassa mitä se oikein näkee, muttei mitään ollut. Ajattelin, onko vaari kaatunut, mutta mitään ei näkynyt missään. Manun ääntelyt yltyi ja välillä komensin sitä hiljenemään. Sitten se alkoi juoksemaan hätääntyneenä ikkunan ja ulko-oven väliä ja tässä vaiheessa Taavi ja Hessukin yhtyi mukaan. Päästin koirat ulos ja salamana lähtivät juoksemaan tielle päin. Samassa auto pysähtyi tien reunaan ja komensin koirat sisälle, etteivät autojen sekaan lähde. Vaarihan siellä oli liukastunut ja auttamaan pysähtynyt taksikuski toi sitten takaisin. Pisteet tästä Manulle, jonka käytöstä ei typerä omistaja ihan heti tajunnut.