Manu the naksutinmestari. Tai ei nyt ihan mestari, mutta hyvin on sisäistänyt idean. Vapaana ollessaan ei enää tarvitse huudella perään, kun pelkkä naksaus saa koiran takaisin vierelle. Uutuutena on tullut nyt Manun keskittymiskyky jatkaa siinä rinnalla, jos niin haluan. Normaalistihan se on käynyt nappaamassa makupalan ja jatkanut matkaansa. Pelottavien ihmisten ja koirien ohittaminen sujuu paljon kivuttomammin, kun Manu keskittyy kädessä olevaan makupalaan. Jos keskittyminen herpaantuu, riittää naksaus keskeyttämään muut ajatukset ja palaamaan siihen mitä oltiin tekemässä.
Taavilla on vielä on-off suhde tämän asian kanssa. Se joko toimii tai ei toimi. Jos on jotain hyvää hajua tai näkyy jotain mielenkiintoista, korvat katoavat samatien. Joskus se saattaa kutsuttaessa palata takaisin asemiin, mutta yleensä saa hihnalla nypätä huomioksi ja palauttaa poika takaisin maan pinnalle. Taavin kanssa ollaan nyt ahkeraan harjoiteltu erilaisia kontaktiharjoituksia ja parhaaksi tavaksi on tullut makupalojen heittely maahan. Tuo on ainoa tekniikka jolla sen kiinnostuksen saa heräämään kunnolla. Tänä aamunakin se nätisti tepasteli vierellä silmiin katsoen ja odotti mun heittelevän nappuloita. Ilmeisesti sen silmissä mä en vaikuta kovin uskottavalta pitkän ruhoni kanssa, kun yritän pikkukoiraa palkata selkä kyyryssä (tästähän viime kesäinen toko-opettaja mainitsikin, että on pitkän ihmisen hankala palkata pientä koiraa ja säilyttää kontakti).
Toisena ongelmana on ollut Taavin rimpuilu muita koiria ohittaessa. Tämä kun niin aina haluaisi käydä kaikkia moikkaamassa. Vaikkei me vielä täydellisiä ollakaan, on sitä jo pientä muutosta havaittavissa. Normaalitilanteessa hihnan päässä soheltaminen alkaa jo heti koiran saavuttua näköpiiriin. Soheltaminen jatkuu koiran ohittaessa ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Nyt olemme päässeet jo siihen tilanteeseen, että (yleensä) soheltaminen alkaa noin metriä ennen koiraa ja heti ohituksen jälkeen Taavi palaa taas kuulolle.
Kai sitä tässä voisi jo sanoa, että tunnelin päässä näkyy valoa?
Taavin kehittymistä seuratessa olisi ollut kiva, jos olisin tehnyt Manusta pentupäiväkirjaa niin olisi voinut vertailla. Sen verran nyt ainakin pystyy sanomaan, että Taavi on ''äijiintynyt'' paljon hitaammin. Manullahan alkoi miehiset ongelmat jo puolivuotiaana. Tyttöystävän virkaa toimitti oma peti jota piti välillä puksuttaa, muutaman kerran tuli iloisesti vastaan koko komeus esillä jos olen saapunut väärään aikaan kotiin. Mitään se ei kuunnellut, ei totellut. Sisällä taas oli niin kultainen ja tottelevainen enkeli. Kyllähän se kerkesi jo hieman tasoittumaan ennen kastraatiota, mutta enpä ole hetkeäkään katunut tuota toimenpidettä. Taavilla murkkuilu alkoi noilla hajujen perässä juoksemisella ja nyt on alkanut tulemaan mörkö-vaihe. Ihmisille pitää vähän haukahdella, kuten joskus muille koirille. Jos on jotain jännää matkan varrella (kuten tänään jääkiekkovarusteita kaukalon reunalla), pitää vähäisen räkyttää. Uutuutena tuli rähinä urospennulle, jota moikattiin ohimennen viikonloppuna. Tai ei se rähinä-rähinä ollut vaan semmoista typerää hampaiden näyttelyä ja sähinää, jos pentu tuli liian lähelle. Pikkuhiljaa alkaa siis tämä kaveri äijäilemään vaikkei tuosta babyfacesta sitä uskoisikaan. Niin suuri hormonihirviö ei kuitenkaan ole kuin Manu. Pari kertaa olen Taavin yllättänyt peppuaan heiluttelemasta, kun on Manun kimpussa ollut. Mutta sekin tilanne näytti siltä kuin Taavilla ei olisi ollut mitään tajua mitä on tekemässä. Sattunnaisia merkkailupissoja tekee joskus, mutta todella harvoin. Manullahan se oli vakiokäytäntö käydä kuseksimassa nurkat, jos jonnekin kylään mentiin.
Itse kasvuvaihe Manulla meni tosi nopeaa ja hetken oli niin rimpulan näköinen pitkien koipiensa kanssa, kun lihakset ei pysynyt perässä. Taavi taas on kasvanut hitaasti ja tasaisesti kehittyen.
Pojat 7vk ikäisinä pikkupalleroina :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti