Tulkoon joulu

Toivotamme kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhaisaa joulua! :)

Me hiljenemme joulun viettoon ja jos nyt en enää ennen uutta vuotta kerkiä päivittämään blogia, 

niin oikein mukavoo uutta vuotta 2015!

Näppärääkin näpsempi

Helsingin näytelmistä Pihla taituroi itselleen lauantaina uuden etuliitteen nimeensä HeJW -14. Tuloksena ERI JUK1 PN2 SA SERT. Sunnuntailta ei titteliä herunnut, mutta erinomaisesti suoriutui ja sai varasertin. Neiti jatkaa edelleen "näyttelykiertuettaan" kasvattajallaan. Latviaa, Liettuaa ja ihan Romaniaakin on mietitty... Neitiä olisi jo kamala ikävä, mutta parempi näin kuin jatkuva ravaaminen kasvattajan ja meidän välillä.  Ehkäpä se ensi vuoden puolella kotiutuu...

Manu on toiminut kuin ajatus, niin helppoa sen kanssa on ollut. Ollaan vähän kotitokoiltu ja opeteltu niinkin perusasiaa, kuin sivulle istuminen. Toki Manun ollessa nuori poika, me sitä tehtiin, mutta kummasti se on jäänyt unholaan. Hyvin se kyllä muistui mieleen, mutta mielellään jäisi etuviistoon istumaan. Pienellä houkuttelulla sen saa oikeaan paikkaan. Ollaan myös opeteltu vähän turhempiakin juttuja, kuten pyörimistä sivulla seuraten ja käskystä jää paikoilleen istumaan, kun itse jatkan ympyrän tekoa koiran ympärillä (ja kaikki tajusi :) )

Taavikin kovasti yrittää mukana olla, mutta se tyytyy mieluummin istumaan paikoillaan tai tekemään piruetin. Se on vähän hidassyttyinen uusille asioille ja jonkun uuden jutun opettaminen voi kestää kuukaudenkin, ennen kuin saadaan suht onnistunut suoritus. Namin perässä seuraamisen sijasta se mieluummin istuu paikoillaan.

Ettei ulkoilutavat ihan unohtuisi, enkä itse aivan laiskistuisi, ollaan käyty tekemässä muutaman kerran viikkoon hihnalenkki. Toki nyt tuo oma koulu verottaa lenkkeilyä, kun pimeä tulee niin aikaisin tänne metsän keskelle... Itse olen sen verran pelkuri, etten tuonne uskalla lähteä auringon laskettua. Näinpä muuten ilveksenkin tuossa lähistöllä ja mistä sitä tietää vaikka pihassakin joskus kävisi, sen verran innokkaina koirat toisinaan nuuskuttaa maata ja yrittävät lähteä metsään.  Kohtahan sitä onkin jo joululoma, niin kerkiää touhuilla. Ellei mulle tule työkomentoa, mutta sitten saa sankarit lähteä mukaan tallihommiin.

Nyt niitä kuvia!

..Tosin eipä noita kuvia nyt niin paljoa ole, kun eihän mun kameralla tee näillä pimeillä keleillä yhtään mitään. Eikä nyt ole Painttia kummempaa kuvankäsittelyohjelmaa, niin ei niitä sitten saa piristettyä sitäkään vähää. Vähän tässä on kutkuttanut joko uusi kameran runko tai sitten parempi objektiivi. Edelleenkin se action kamera kiinnostaisi myös. Jonkun noista kolmesta nyt aion kuitenkin jossain vaiheessa hankkia. Jos siis tuleva auton katsastus ja korjaus ei vie viimeisiäkin pennosia...

Mutta asiaan. 

Saanen esitellä uudet Valko-Venäjän juniorivaliot Kevin ja Pihla! Osallistuivat myös parikilpailuun ollen siellä ROP-pari! Ei huono reissu :)

Manulla on ollut lempparileluna kuminen hiiri, jonka kanssa se on treenannut saalistamista ja saaliin tappamista. Monesti on tullut naureskeltua, kun ei tuota ole luonnon jyrsijät kiinnostanut jos ei suoraan suuhun juoksisi. Eilen tuo sitten taisi saalistaa elämänsä ensimmäisen hiiren. Jäi oikein hankea kuuntelemaan ja sai hiirulaisen ajettua esille, jonka jälkeen yksi puraisu ja Manu sai jälkiruuan aamupalalleen. Hiukan meni sen jälkeen seurattua koiraa, ettei se hiirulainen löydy tyynyltä oksennettuna, mutta hyvin maha sulatti sen.

Taavilla on vähän menojalkaa vipattanut tässä viime aikoina... Taitaa olla juoksusen koiran hajuja jossain lähistöllä. Kovin on levoton ja piipittää ikkunassa, ulos pitäisi päästä vähän väliä. Onneksi nyt sentään yöt malttaa nukkua. Ainakin yksi koira tässä meidän nurkillä käy lenkkeilemässä ja taisipa se aiheuttaa mulle pienet sydämen tykytyksetkin eräs ilta, kun päästin koirat iltapissalle. Manu katosi nurkan taakse aloittaen kauhean haukkumisen tielle ja käskiessäni sitä hiljenemään, alkoi tieltä/metsästä kuulumaan vähän möreämpää haukkumista. Äkkiä koirat sisälle, etteivät lähde juoksemaan kohti pimeyttä. 

Eilen pidin pienen kuvaustuokien poikien kanssa. Levitin vilttiä sängyn päälle ja seinälle vähän tasaisempaa taustaa. Manuhan tajusi jutun heti ja oli samantien istumassa paikoillaan. Enimmäkseen tulikin sitten vain sitä kuvattua ja Taavi tuli mukaan vasta yhteiskuvaan. Kamerasta tosin oli asetukset taas mennyt ihan miten sattuu, joten mitään laatukuvaa ei tullut. 

Tulipa tässä nyt huomattua, ettenhän mä ole laittanut tänne ensilumen kuvia ollenkaan. Pääosissa Pihla, pojat ei jostain kumman syystä tykännyt ;) Pirkkalasta nämä.

huhuu, onko myyrä kotona?

Menkää te, mä jään tänne

Täällä määrään minä.

Täällä asustaa söpö babyfacen omistava susi lampaan vaatteissa. Taavi nimittäin. Voisin mennä takuuseen, että jos tämä kaveri asuisi jossain sellaisessa talossa, missä koirien kasvatuksesta ei olisi mitään käryä, eläisivät ihmiset täysin tassun alla. Taavihan on pennusta asti ollut sellainen pieni äitin mussukka, esittäen pientä enkeliä. Pintapuolisin voisi luulla tämän sankarin olevan täydellinen koira kenelle vain. Todellisuudessa se on kuin troijan hevonen; jos päästät sen sisään, huomaat kohta olevasi häviöllä. Tai annat pikkusormen ja se vie koko käden. Taavi haluaa olla lauman kuningas.

Jo 7 viikkoisena, pari päivää meillä asuneena, se laittoin Manun (7kk) halki, poikki ja pinoon. Niin rajut yhteydenotot tosin jäi pariin kertaan, Manu ei halua tapella. Kun Taavi oli saanut Manun alaisekseen ja kasvettuaan murkkupojaksi, alkoi projekti ihmiset kumoon. Ensin kokeiltiin josko herkkuja/luuta syödessä voisi vähän murista, jos ihminen tulee liian lähelle. Oma mottoni on, ettei ruokkivaa kättä purra tai ei edes murista ja  koira väistää ihmisen tieltä pois esim. sohvalla. Taavin mielestä sen olisi pitänyt mennä toisin päin. Aloitimme Taavin kanssa tiiviin keskustelun, kuka täällä määrää. Aina jos kuului murinaa tai ilme oli "älä tule lähemmäksi", lähti koira lattialle osoitettuun paikkaan ja herkku jäi saamatta. Omassa paikassa sai olla niin kauan kun annoin luvan poistua eli siinä vaiheessa, kun koira selkeästi luovutti eikä ollut "odotus -tilassa". Taaville tosin oli kova paikka jo se, kun mä suutuin sille ja ajoin pois.  Pääsimme siihen vaiheeseen, että pystyin tunkemaan vaikka naamani sen kuonoon kiinni, kun söi jotakin. Alistui ja antoi herkkunsa mulle. Paitsi kerran.

Pojat olivat eläneet jokusen päivän maalla vapaammin, ilman mitään sääntöjä. Muistan kuinka oikein ajattelin silloin, että antaa koirien tulla ja mennä miten tykkäävät.  Sängyssä Taavilla oli puruluu vieressä jota en huomannut ja menin sitä halailemaan tuloksena hampaat kiinni nenässä. Tällä kertaa keskustelimme asiasta vähän vakavemmin ja tehtiin useampi toisto, jossa luu oli vieressä ja lähestyin sitä samanlailla. Rauha palasi maan päälle ja samalla tajusin, ettei sen voi antaa toimia vapaasti. Taavin kanssa on tärkeää pitää huolta siitä, saako se ruokansa hyppimällä vai nätisti istumalla, saako ovesta mennä ensimmäisenä vai viimeisenä. Sen enempää se ei vaadi tietääkseen paikkansa.

Jossain vaiheessa kuvioihin tuli mustasukkaisuus, mamman omistaminen. Jos Taavi nukkui mun vieressä tai sylissä ja joku toinen koira yritti tulla viereen, alkoi murina ja hampaiden näyttäminen. Ja taas sai pikkuprinssi tyytyä lattiaan. Pitihän sitäkin kokeilla, jos saisi muut ihmiset muristua pois. Ei toiminut.

Taaville mahan paljastaminen oli suurin haaste. Nuorempana kun sen maha röntgenkuvattiin, oli meillä suuri työ saada tuo rimpuileva kakara siihen kuvauspöydälle selälteen. Se on ihan uskomaton voima mitä tuollaisestakin kirpusta lähtee. Eikä sitä oikein tiennyt miten kovaa voimaa uskaltaa käyttää, ettei jää jalka käteen. Asennonhan piti olla rento ja takajalat mahdollisimman suorana. Toisinaan tuota selälteen menoa harjoiteltiin niin hyvällä kuin pahalla. Kynnet näiltä leikataan aina niin, että ovat selälteen jalkojen välissä. Taavin kanssa sai ensin painia, että se lopulta luovutti ja itse kynsien leikkuussa ei ollut mitään ongelmaa. Taavi ei paljastanut mahaansa edes rapsutuksissa, ei vaikka sitä hieroi. Jos sitä yritti kääntää edes kylelteen, muuttui silmän räpäyksessä rento koira suolapatsaaksi joka levitti jalat haralleen. Jossain vaiheessa päätin, että tämä pelleily saa riittää ja mennään sitten väkisin. Ja aina kun Taavin sai selätettyä ja vähänkään alkoi kroppa rentoutumaan, päästin vapaaksi ja reilujen kehujen jälkeen jatkettiin normaalia elämää, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tätä tehtiin alkuun useammin, ohimennen kesken tiimellyksen ja vähennettiin sitä mukaan, mitä helpommaksi homma kävi. Nykyään ollaan päästy siihen tilaan, ettei mun tarvitse kuin vähän sormilla painaa kaulan ja lavan tienoilta, niin poika pyörähtää ympäri. Jalatkin se antaa vetää suoraksi ihan rentona. Tällä kertaa olemme valmiita, jos joskus joutuu toistekin kuvauspöydälle tms.

Jos mä olisin aina antanut tälle periksi koko elämän ajan, olisi mulla aikamoinen kuningas kotona. Toisinaan jotkut avautuvat netissä kääpiöpinsereistä, jotka pomottavat, murisevat, eivätkä anna omistajien tehdä sitä taikka tätä. Taavi olisi ihan samanlainen. Ja ennen kuin joku luulee, että kaikki kääkät ovat tämmöisiä, niin ei ole. Kaikki ovat yksilöitä ja meidän Manuhan on tuollainen lauman pohjimmainen, joka ei ikinä ole yrittänyt astua mun saappaisiin, tai kenenkään muunkaan.

Nyt kun Taavilla oli tuossa taannoin vaikutuksessa se hormoni-implantti, huomasi siitä selvän eron tälle egoilulle. 3-4 kuukautta vaikutus kesti parhaimmillaan ja silloin väheni huomattavasti kaikki pomottelevat käytökset. Nyt vaikutuksen lakattua on alkanut taas näkymään jos jonkinlaista egoilua ja rintakarvojen pörhistelyä.

Ja ettei Taavi nyt aivan kamalalta kuulosta tämän tekstin jälkeen, niin ei meidän elämä pelkkää valtataistelua ole. Tuohon koiraan mahtuu niin paljon rakkautta ja pusuja, ettei ihan jokainen nainen sellaista määrää saa mieheltä. Arkirutiineilla saa tämän kaverin pidettyä aisoissa, rajoja ja rakkautta :)

Pikaiset kuulumiset

》Pihla on tehnyt onnistuneen näyttelymatkan Valko-Venäjälle ja on saanut molempina päivinä junnuSERTit ollen VSP. Enemmän infoa myöhemmin. Seuraavaksi matkaa Helsingin missikisoihin kasvattajansa kanssa.
Myöhemmin saamani tiedon mukaan Pihla on nyt saanut BY JCH -tittelin ♥

》Pihlan näyttelykalenteriin on tullut pieniä muutoksia. Narva jätetään tammikuussa väliin ja myöhemmin ensi vuonna suunnataan Tallinnaan ja Latviaan.

》Manu ja Taavi voi ja syö hyvin. Yritän ensi viikolla saada vähän kuvia näytille. Ankeaa tämä tietokoneettoman elämä.

》Poikien ensimmäiset joulukortikuvaukset on suoritettu ;) Pihla tosin valitettavasti puuttuu otoksista.

》Taaville olen suunnitellut kastraatiota ensi vuoden alkuun.

》Ensi viikko vielä lomaa ja sen jälkeen koittaa arki, kun palaan koulunpenkille.

》Toivottavasti nämä tekstit nyt näkyy oikein, kun tabletilla kirjoitan.

Kääpiöpinsereiden elämää

Kirjoittelen tätä tekstiä tabletilla, joten pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä. Kuviakaan en nyt saa lisättyä, joten mennään ilman niitä.

Pihlan kanssa lähdettiin keskiviikkona junalla kohti Tamperetta. Ensimmäisen puolikkaan neiti viihtyi penkin alla, kun hiukan oli jännittävää kyytiä. Junan vaihdon jälkeen se oli jo paljon reippaampi ja makoili jalkojeni vieressä takkini päällä. Hiukan meinasi jo tylsääkin olla, joten annoin sille purutikun ajan kuluksi. Sen syötyään nukkui kuin tukki loppumatkan. Tampereen asemalla olikin vähän jännempää, kun oli ihmisiä huomattavasti enemmän Ähtäriin verrattuna. Käveltiin bussipysäkille ja siellä neiti kärsimätön vähän korotti ääntään, mutta rauhoittui kun tajusi, ettei huutamalla saa haluamaansa. Bussimatka meni rattoisasti ja Pihla kerkesi silläkin välillä ottamaan pienet nokoset mun jalkojen päällä. Kasvattaja tuli hakemaan neidin Pirkkalasta ja niin alkoi sen matka kohti näyttelyurakkaa.

Poikien kanssa ollaankin saatu taas nauttia seesteisestä elämästä. Sata prosenttista kääpiöpinserin elämää. Mä niin rakastan tätä rotua, kun nuo on aina onnellisena häntä heiluen menossa mukana, erityisesti Manu. Mennään ulos, mennään nukkumaan, leikitään, tehdään mitä vain, niin aina on iloisesti häntää heiluttava kaveri paikalla. Ei tarvitse kuin vähän viheltää tai nimi sanoa ja heti tullaan luokse häntä puolelta toiselle vispaten "mitämitämitä!?", aina valmiina. Elämä näiden kahden kanssa onkin aika helppoa, kun ei tarvitse olla joka asiassa namirasian kanssa houkuttelemassa. Manulle varsinkin riittää palkaksi yhteinen tekeminen (ja leluhiiri).

Tänään oli (sankarikoira) Manu valppaana, kun jo heikkokuntoinen vaarini lähti ulos käppäilemään keppinsä kanssa. Manu ja Taavi tarkkaili ikkunasta vaarin etenemistä ja näköpiiristä kadottua, Taavi siirtyi muihin hommiin. Manu kuitenkin jatkoi tiivistä tuijottelua ikkunasta ja aloitti ääntelynsä. Kävin katsomassa mitä se oikein näkee, muttei mitään ollut. Ajattelin, onko vaari kaatunut, mutta mitään ei näkynyt missään. Manun ääntelyt yltyi ja välillä komensin sitä hiljenemään. Sitten se alkoi juoksemaan hätääntyneenä ikkunan ja ulko-oven väliä ja tässä vaiheessa Taavi ja Hessukin yhtyi mukaan. Päästin koirat ulos ja salamana lähtivät juoksemaan tielle päin. Samassa auto pysähtyi tien reunaan ja komensin koirat sisälle, etteivät autojen sekaan lähde. Vaarihan siellä oli liukastunut ja auttamaan pysähtynyt taksikuski toi sitten takaisin. Pisteet tästä Manulle, jonka käytöstä ei typerä omistaja ihan heti tajunnut.

Matkalla etelään

Etelä se tämä Pirkkalakin on. Miten voikaan lumeton kaupunki olla näin ruman näköinen. Kitusia lehdettömiä puita siellä täällä, kuolleita kukkapuskia betonin keskellä jne. Kärsin maisemaerosta - ja niin taitaa kärsiä Pihlakin. Ensimmäisenä aamuna ei näkynyt neitiä, kun aamulenkille oltiin lähdössä. Ensin tämä makaa masentuneena olohuoneen lattialla ja kutsuttaessa paineli sängyn alle piiloon. Kyllä sen sieltä sain lopulta kaivettua esiin ja päästiin ulos. Tänään se lähti jo vähän reippaammin, mutta pannan laittoa esteli viimeiseen asti. Manukaan ei kauheasti remeleistä tykkää, mutta onneksi sentään on Taavi, joka on aina innoissaan lähdössä minne vain, milloin vain. Ulkona mentiinkin täydet nelivedot päällä, kun oli niin paljon hajuja ja merkkailtavaa. Taavin hormoni-implantin vaikutus on jo lakannut ja itsepäinen möhkö on tullut takaisin. Kastroitavaksi pääsee sitten joskus ensi vuoden puolella.

Pidettiin pienet syksyn muotikuvaukset, kun lehdissä oli vielä vähän jotain väriä jäljellä. Koirat ei oikein lämmennyt mun idealle, kun joutuivat limaisten lehtien sekaan, mutta kyllä niistä ihan kivat otokset sai.

Manulla ja Pihlalla on omat Tanssii tähtien kanssa -kisat, tulista tangoa.

Tällä viikolla lähdetään takaisin Ähtäriin. Ensi viikolla tullaan Pihlan kanssa junalla takaisin ja siitä neiti jatkaa matkaa kasvattajalleen valmistautumaan Minskin matkaan. Matkaa varten täytyy käydä suorittamassa terveystarkastus ja kuulemma neiti on pääsemässä oikein fyssarin käsittelyyn. Pojat sitten elävätkin taas tylsää elämää, välillä mua kiusaten. On se vain jännä, miten eivät enää poikien kesken paini vaan siihen tarvitaan aina Pihla. Mutta myönnettäköön, että onhan sitä ihan mukavan rauhallista, kun ei ole koko aikaa joku äänessä ;)

Keli on kyllä ollut raivostuttavan vaihteleva. Välillä on pakkasta 10 astetta ja sitten seuraavana päivänä onkin sen 10 astetta lämmintä. Kunnon vesisateita unohtamatta... Olisi se kunnon LUMINEN talvi ihan kiva. Tänään on ollut ihan kiva sää ja käytiin vähän ulkoilemassakin enemmän. Päätin nyt kokeeksi laittaa Pihlalle kuonopannan ja aikas hienosti se toimi sillä. Oikeastaan pelkkä sen olemassa olo riitti siihen, ettei saanut sinkoilu -kohtauksia tai ei muutenkaan perseillyt typeriä. Draamaprinsessalla kun on tapana näyttää mitä mieltä se on tylsistä hihnalenkeistä... Normaali panta sillä oli lisäksi kaulassa ja hihnan toinen pää kiinni siinä. Lenkin puolessa välissä Manu sai Pihlan kanssa käydä metsässä kirmailemassa vapaana. Ei kauaa sitten uskallettu olla, kun kovasti kaikki kolme kuunteli metsän uumeniin, ettei sieltä sitten pölähdä joku koirallinen vastaan. Pihlasta kyllä huomaa miten paljon se vaatii virikettä, kun täällä kaupungissa ollessa se on koko ajan tökkimässä kylkeä, että pitäisi keksiä jotain tekemistä. Ja huomion keskipisteenä on pakko olla, tätä blogiakaan en saisi sen mielestä kirjoittaa :)

Seinäjoen näyttelyistä ostin Taaville oman fleecehaalarin ja voi jösses miten se näyttää kakaralta se päällä! Ei sillä että tuo koskaan kovin aikuiselta on näyttänytkään.. Manulle hankin netistä käytetyn punaisen haalarin. Pihlallekin pitäisi hankkia, mutta ei ole tullut sopivaa vastaan joka olisi vielä sopivan hintainenkin. Ostin näyttelyistä sille tuon punaisen palttoon pahimpaan hätään mahaa suojaamaan.

Me ollaan oltu niiin lomalla

Ollaan nyt koko lokakuu vietetty Ähtärissä ja täällä ollaan edelleen. Tarkoitus olisi tämän viikon jälkeen palata takaisin Pirkkalaan, olla siellä pari viikkoa ja tulla takaisin. Pihla tosin jää tuolla reissulla kasvattajalleen, kun lähtee tuota Valko-Venäjää valloittamaan. Ja tarkoitus olisi olla kasvattajallaan joulukuuhun asti,  kun käyvät sitten Helsingin näytelmissä. 

Näyttelyistä puheenollen, Pihlan kanssa käytiin Seinäjoella esiintymässä 26.10. Itse pääkallopaikalla olin jo varautunut katastrofiin, kun neidin mielestä kaikki oli nyt niin aivan kamalan pelottavaa. Olihan meidän tunnelma juurikin sellainen ''myö ollaan maalta ja myö tultihin nyt''. Keskeltä maaseudun rauhasta keskelle hulabaloota. Koiran kulkiessa häntä koipien välissä mietin, onko tässä mitään järkeä. Noh, kehän reunalla vuoroamme odottaen Pihla koki jonkin ihmeen ja piristyi huomattavasti. Esiin tuli se Pihla mitä on tottunut näkemään. Nakin palan kanssa lietsoin sitä ja herättelin mielenkiintoa ja kyllähän se kehässä oli oikein kivasti. Häntä ei enää ollut koipien välissä ja tuomarikin oli oikein mukava. Liikkeet meni penkin alle, kun emme tosissaan ollut niitä treenannut (ja neitihän on ylipäätään ollut hihnassa viimeksi pari viikkoa sitten). EH:n arvoisia olimme sanoin "Hyvät mittasuhteet. Oikea linjainen pää. Kuono saa vielä vahvistua. Rungoltaan vielä kesken kehityksen. Rintakehä saa vielä vahvistua. Suorat olkavarret ja ranteet. Hyvä takaosa. Etuliikkeet kyynärpäistä löysät, sivuaskeleeseen tarvitaan lisää tahdikkuutta. Hyvä karva. Miellyttävä käytös." Itselle kyllä jäi hyvä mieli.

Manu ja Taavi voi hyvin. Taavista on tullut pieni possu, joka ajaa Manun pois ruokakupiltaan ja syö kummankin sapuskat, jos niitä ei ole vahtimassa. Aloin ihmettelemään miksi Taavi vain lihoo, kun Manu näyttää jo laihtuvan. Ovat aina syöneet omansa ja jättäneet muut rauhaan, joten siihen luottaen olen ollut vahtimassa Pihlan ruokailua toisessa huoneessa. Yhtenä aamuna Taavi jäikin kiinni, kun Pihla sai syödä samassa huoneessa. Komensin Taavin takaisin omalleen ja tuo pikkusika kokeilee onneaan vielä toisenkin kerran, heti kun vähänkään katson muualle. Ja tämä toistui vielä toisenakin päivänä jota suuresti ihmettelen. Taavi on mua kohtaan yleensä niin vässykkä, että jos jotain kiellän, muistaa se sen aina. Kai tuo maalaisilma tekee tehtävänsä...

Hevosen peräänkin nuo lähtivät tässä taannoin.. Ulkona oltiin ja liian myöhään kuulin kavion kopseen ja sittenhänä nämä valopäät jo juoksivatkin tielle päin. Hessu ja Manu pysyi talon tontilla, Pihla kääntyi takaisin tien risteyksestä, mutta Taavi lähti intopiukassa juoksemaan kilpaa ravurivarsan kanssa. Jotain sata metriä se paineli, kunnes malttoi kääntyä takaisin.. Ja fiksuna tuli  takaisin keskellä tietä, mutta onneksi ei autoja ollut liikenteessä. Onneksi oli ohjaksissa fiksu varsa, joka ei välittänyt koirista tai koirilleen karjuvasta akasta. Täytyy laittaa jotain aidan pätkää tuonne tien reunoille, ettei ne niin vikkelään pääse livahtamaan. Nyt kun kasvillisuus on kuihtunut, ei mene tien ja tontin reunassa mitään esteitä. Hyvin nuo muuten on pysynyt tontilla ja ovat pysyneet poissa tieltä.

Tämmöinen tiivistetty blogipäivitys tällä kertaa. Kun koneella pääsen paremmin olemaan, on luvassa kasapäin kuvia :)

Hulivilin kotiutuminen

Maanantaina aamupalan laskettua mahassa suuntasimme koirapuistoon. Suuresti yllätyin Pihlan rohkeutta muita koiria kohtaan, se ei enää kuluttanutkaan aikaansa mun jaloissa pyörimässä. Itselle tuli tuosta sellainen tunne, kuin Pihla olisi jopa hetken unohtanut pelkonsa. Meni asenteella kuin kaikki olisi ollut tuttuja. Toki sitten kosketusetäisyydellä iski pientä pelkoa, mutta rentoutui yllättävän nopeasti. Ja eihän tuolloin tokikaan ollut mitään ruuhkaa puistossa.. Eikä osanottajat olleet kiinnostuneita neidistä. 

Taavi oli oma itsensä eli kaikkien kaveri. Se kulkee nenä maassa puiston jokaisen kolkan, välillä käy juoksemassa jonkun kanssa ja palaa takaisin nuuhkimaan. Sitten kun kaikki hajut on käyty läpi, Taavi tulee mun luokse sen oloisena, että nyt olen valmis lähtemään kotiin. Manulla on aina vain tapana mennä siellä missä minäkin. Välillä se käy komentamassa muita ja ehkä vähän juoksemassakin, mutta sitten se taas tulee mun viereen katsomaan muiden menoa.

Nyt mä ymmärrän miksi meillä on viime viikko ollut niin  kovin hiljainen. Tuossa neidissä on energiaa ja ääntä enemmän, kuin pienessä kylässä. Manu on ollut onnellinen painikaveristaan, mutta Taavi masentui täysin. Tähän päivään eli perjantaihin asti se on vain ollut ja nukkunut. Tänään sillä tosin alkoi jo olemaan perjantaifiilistä ja koski leluunsa ensimmäistä kertaa koko viikkona (tai sitten se johtuu siitä, että kerroin Hessun luo menosta).

Kyllä Taavista pientä hellyyttä löytyi viikon aikana...

Tiistai oli metsäpäivä. Jäi tosin lyhyeksi, kun ympäristössä oli laumoittain koululaisia suunnistamassa ja niiden mölyt vei koirien kiinnostuksen. En siis viitsinyt kauaa antaa juosta vapaana, jos sattuukin että joku mukula yhtäkkiä pölähtää puun takaa. Eihän nuo mitään tekisi, mutta se haukkuminen jos jotain säikähtävät... Voisi sitten lukea paikallislehden yleisöosastolta, kuinka dobermanni yritti tappaa heidän mussukan ja koirien on oltava ehdottomasti kiinni. Yleisöosastoa lukiessa on tämä kyllä niin koiravastainen kylä, ettei missään saisi mennä niiden kanssa. Ja eihän tuo kuntakaan koirien puolella ole, kun oma koirapuistokin on pitänyt rakentaa jo monta vuotta sitten. Huhujen mukaan olisi ollut jo kaikki tontit, materiaalit ja rakentajatkin valmiina, mutta perutaan koko homma. Mutta tämä aihe onkin oma juttunsa  ja sille on syynsä, miksi mielelläni lähden koirien kanssa Ähtäriin.
Kotona riehuttiin ja remuttiin. Pihlalle olen vähän yrittänyt opettaa, ettei sisällä voi leikkiä samanlailla kuin ulkona. Ei se tosin ymmärrä sitä. Se on niin pöhkö, kun sitä komentaa. Katsoo enkelinkehä pään päällä ''joo olen nätisti'' ja sitten kun selän käännät, alkaa taas tavarat lentelemään. On muuten mystisesti heti Pihlan tulon jälkeen alkanut löytymään koirilta kiellettyjä tavaroita pitkin lattiaa ja peteihin piilotettuna. Tuo on kyllä erittäin aktiivinen kaveri ja nyt vielä höystettynä pienellä murrosiällä. Mä voin sille tunniksi keksiä aktivointia ja sekin tuntuu vasta lämmittelyltä. Helposti tuon saa kyllä käymään kierroksilla, joten olen tehnytkin selväksi, ettei koko ajan tarvitse olla jotain puuhaa. Kyllä se sitten nukkumaan painuu, kun ei kukaan enää huomioikaan. Viisas pirulainen se on, kuten kasvattajakin on sanonut. Tänään lähdetäänkin Ähtäriin taas pidemmäksi aikaan, joten saa siellä riehua ihan vapaasti ja purkaa energiaa.

Mulla on tylsää.

Keskiviikon kunniaksi käytiin taas koirapuistossa ja tällä kertaa oli vähän jännittyneempi tunnelma. Portilla oli lauma koiria vastassa ja yritä siinä ensin päästä edes sisäpuolelle. Pihla ja Manu on vetopaniikin partaalla ja toiset koirat yrittää rynniä portista ulos. Kun vihdoin sisälle päästiin, oltiinkin sitten hetken ääni päällä, Manu ja Pihla molemmat komentaa vieraita pois iholta. Itse lähden samantien kävelemään muualle, että saisi tilaa enemmän. Eikä Manun ja Pihlan tarvitse mua suojella. Alkuhässäkän jälkeen tilanne hieman rauhoittui ja koirat tekivät omia juttujaan. Pihlakin välillä yritti houkutella vierasta leikkimään. Manu taas tyytyi katsojan rooliin. Etenkin Pihlalta löytyy puolustushalua sen verran, että mun on pakko olla koko ajan pienessä liikkeessä. Heti jos menen penkille istumaan, alkaa muiden pois ajaminen. Puiston jälkeen käytiin Pihlan kanssa ostamassa sille uudet valjaat, mihin mahtuu takkikin alle. Ei ne hääppöset ole, mutta menkööt nyt tämän talven.

Aktiivisuuden tasoon nähden on nyt aika laiskat kuvat tähän postaukseen. En ole jaksanut ulkoiluttaa kameraa meidän mukana. Meidän lenkkeilyä hiukan rajoitti mun huonoksi menneet kengät, niillä kun ei päässyt jolkottelemaan ilman kipuja. Onneksi sattumoisin löysin kirpputorilta käyttämättömät vaellus-/ulkoilukengät. Nyt taas kelpaa taapertaa koirien kanssa, eikä mun polvetkaan yhtään rutissut noilla töppösillä.

Eilen torstaina päätin kokeilla mahtuisiko Pihla poikien vanhaan metallihäkkiin. Saisi sen ottaa näyttelyihin mukaan. No eihän se sinne mahtunut kuin kaksinkerroin. Ei auta muuta kuin hankkia isompi ja nyt kun kerran hankkii, niin mieluiten kangashäkki. Meillähän ei (vielä) ole mitään hifistelyrattaita, millä tuo häkki kulkisi näppärästi ja painoahan sillä on ihan kiitettävästi. Täten kevympi olisi matkassa kivempi, etenkin jos joskus yksin on näyttelyissä. Sitten tulikin ongelmaksi, mistä löytää edullinen ja sopiva häkki ennen Seinäjoen näyttelyitä. Mutta onneksi on olemassa Petenkoiratarvike. Ja kyllä tuo on ihme mesta, kun eilen illalla tein tilauksen ja tänä aamuna oli jo sähköpostissa ''tilaus lähetetty!''. Miksei kaikki muukin voisi onnistua yhtä näppärästi?

Shoppailemaan innostuessani käväisin Antassun sivuilla ja pitihän sitä tilata satiininarua, montaa eri väriä. Ajatuksena olisi kokeilla osaisinko punoa Pihlalle näyttelyhihnan. Ja jos oikein taitava olen, tekisin myös ''pyhä''pannan ja -hihnan. Eihän sen teoriassa pitäisi vaikeaa olla, mutta mulla nämä jutut yleensä riistäytyy käsistä, kun päässä on liikaa ideoita. Ja yleensä homma loppuu sitten siihen, kun en enää itsekään tajua, mitä olen tekemässä. Mutta tästä projektista lisää sitten, kun narut saapuvat.

Aktiiviset sohvaperunat

Oli iso tai pieni sohva, niin yhtä ahdasta siinä on, jos sattuu koiria omistamaan.

Päiväkirja day by day

Maanantai 22.09.

Kurjaakin kurjempi sadekeli. Ei ole pojilla kiire ulos, kun vettä tihuttaa ja tuulee enemmän kuin kesällä luvatuissa myrskyissä. Tokmannin alelaarista olen ostanut näille Best Friend -sadetakit ja oikein toimivia on. Vaikkei nyt ole ihan täydellinen mitoitus, pysyy ne kuitenkin napakasti päällä. Sadepäivä on hyvä syy herkutella, joten pojat ovat saaneet aktivoinniksi maksamakkaraa kongin sisään. Itse kävin vähän kaupungilla ostoksilla ja Faunattaresta nakerteluherkuksi toin siannahkarullia. Manu-possuhan hotki omat herkkunsa siihen tahtiin, että puklasi ne sitten matolle hetken päästä. Ja tietenkin söi ne uudestaan...

Tiistai 23.09.

Rinkka selkään ja retkelle. Meillähän oli suunnitelmissa lähteä pidemmäksi aikaan metsään seikkailemaan. Latasin kameran akun, otin vettä ja pientä evästä mukaan. Evästä ihan vain sen vuoksi, etten tuuperru matkalle, kun ei koskaan tiedä milloin se typerä heikotus iskee. Lähdettiin kohti metsää ja puolen toista tuntia meidän erä-jormailu kesti. Kauemminkin olisi voinut olla, mutta taivaan rannasta alkoi näkymään uhkaavia pilviä ja tuulikin yltyi siihen malliin, ettei Manu enää viihtynyt. Taavi oli niiin onnellinen, kun irti päästin. Siinä se hetken aikaan veti kauheaa rallia ympäriinsä ja lehdet vain lenteli. Vaikkei tuo metsä täysin koskematon ja hajuton ollut, pysyi Taavi kuitenkin hienosti kuulolla. Kerran se jäi johonkin piiloon ja just kun huolestua meinasin, tultiin nappulat vinkuen takaisin näköpiiriin. Manuhan oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, mamman lähellä on hyvä olla (saa makupaloja).

Keskiviikko 24.09.
Tänään tuli soiteltua Pihlan kasvattajalle ja kyseltyä kuulumisia. Kuulemma kivaa on ollut, on juostu ja leikitty ja syöty hyvin. Isänsä kanssa tulee toimeen erittäin hyvin ja parivaljakkona siellä menevät. Samalla tuli puhuttua tammikuun Narvan näyttelyistä, jos minä lähtisin neidin kanssa valloittamaan Viroa. Olisi itselle ensimmäinen näyttely ulkomailla..huh. Takkatulen ääreen on päässyt lämmittelemään ja veikkaan, että Pihla haluaisi meillekin sellaisen.

Vasemmalla iskä katselee Pihlan touhua ja oikealla äiti Utu, isä Savu ja neiti itse takkatulen äärellä.

Poikien kanssa tänään on ollut sisäleikkipäivä. Tarkoitus kyllä oli taas touhuilla ulkona, mutta oli eilistäkin kylmempi päivä, enkä sitten laiskana jaksanut pukea tarpeeksi. Käytiin tekemässä neljä käppäilylenkkiä ja onhan se pojille kiva saada välillä kunnolla lukea päivän postia, kuten eräs koiran lenkkeilyttäjä sanoo. Sisällä pyöriteltiin taas kongia, leikittiin ja riehuttiin. Taavikin oli erittäin reippaalla päällä ja leikki koko illan. Manulle tein illan päätteeksi pientä aivotyöskentelyä piilottamalla pari kertaa sen lempilelun. Ensimmäinen etsintä sujui vikkelämmin, mutta toisella kerralla täytyi antaa pientä suunta-apua. Molemmilla kerroilla lelu oli takin taskussa, kuitenkin niin, että sen näki sieltä. Nenä nuuskuttaen syynättiin kämppää ja totuttuun tapaan Manu etsi ensimmäisenä sieltä, missä lelut yleensä on (peiton alla, sohvan välissä). Taavikin yritti osallistua etsintään, vaikkei se kyllä edes tajunnut mitä pitäisi etsiä.

Torstai 25.09.

Lenkkeilypäivä. Ja vähän riehumistakin. Tänään oli joku ylienergia -päivä ja koirien kanssa tuli lenkkeiltyä useammin. Päivälenkin Manu sai tehdä suurimmaksi osaksi vapaana, kun oli niin hiljainen kylä. Kyllä sen ilme muuttuu heti, kun hihnasta pääsee eroon, elämä on niiiin ihanaa. Jos Manulta kysyttäisiin, sehän juoksisi vaikka koko päivänä vapaana. Taavi sai tyytyä hihnassa nuuskutteluun. Kotona taas heiteltiin leluja ja Taavikin oli taas kovin innoissaan. Siitä on nyt alkanut tulemaan ihan eri mies, mitä on aikaisemmin ollut. Toki Taavi vieläkin itse päättää koska leikitään, ettei ole niin kuin Manu, joka on heti valmis jos erehdyn johonkin leluun koskemaan. Normaalista poiketen käytiin alkuillasta pidemmällä lenkillä koko poppoon voimin. Ennen nukkumaan menoa pääsivät vielä pisulle. 

Perjantai 26.09.

Manun aamu alkoi heti aivotyöskentelyllä, kun piilottelin sen lelua peiton mutkaan. Se on yksi Manun lempparileikeistä ja välillä tekee tuota ihan omatoimisesti eli piilottaa itse lelunsa ja penkoo menemään niin kuin oikeasti olisi piilossa. Taavi ei tätä touhua ymmärrä ja liittyy leikkiin mukaan siinä vaiheessa, kun lelu on jo löytynyt. Tai ruokaa se kyllä jaksaa etsiä, mutta lelut ei ole niin tärkeitä. Siivousvastuuta pakoillen lähdettiin ulos frisbeetä heittelemään. Hetken oli kivaa, mutta sitten jostain syystä Manu alkoi jarruttelemaan. Illaksi lupailtu myrsky alkoi jo puhaltelemaan, joten olisiko se latistanut tunnelman. Korviin puhaltava tuuli on yksi ärsyttävämmistä asioista.

Äiti Utu, Pihla ja isä Savu

Lauantai 27.09.

Lauantai pyhitettiin ulkoilulle. Aamupäivästä suunnattiin lähimetsään touhuilemaan. Otettiin muutamat etsinnät, jossa minä menin puskaan piiloon ja pojat saivat etsiä. Ensimmäisellä kerralla etsimään lähti pelkästään Manu,  Taavia kun kiinnosti muut jutut enemmän.  Hienosti löysi heti ja aikalailla samoja jälkiä tuli,  mitä olin kulkenut. Toisella kerralla molemmat saivat etsiä yhtäaikaa.  Manu pyyhälsi tietenkin sinne vanhaan piilopaikkaan, mutta Taavi osasi hienosti seurata kulkemaani reittiä ja sille oli aivan liian helppo juttu. Manukin meidät lopulta löysi, osittain Taavin ansiosta. Illalla oli vielä sen verran energiaa meillä kaikilla, että lähdettiin pidemmälle lenkille. Hiukan sai olla tarkkana pimeyden takia, ettei kenenkään alle jää. Tuli tässä kolmen vuoden jälkeen huomattua, ettei tuolla kävelytiellä olekaan valaistusta, pelkästään ajotiellä. Lenkin jälkeen lämmitettiin sauna pitkästä aikaan ja koirathan sinne meni ensimmäisenä.

Taavi tykkää.

Sunnuntai 28.09. 

Aamupäivä meillä meni hyvin odottavissa tunnelmissa. Ensin iltapäivästä lähdettiin anoppilaan käymään ja voi sitä poikien riemua, kun perille päästiin. Herkkuja oli taas monenlaista ja Manun lempipallokin oli vielä tallessa - punainen piikkipallo, josta ei luovu ollenkaan. Alkuillasta kotiuduttiin ja odoteltiin Pihlan saapumista. Vihdoin ja viimein se tuli ja kuului jo alaovelta haukkumista, kun oli niin kova kiire. Onnellinen koira sieltä saapui ja taisi sillä ensivaikutelman perusteella olla enemmän poikia ikävä. Hiukan oli etäinen tunnelma illan, mutta kyllä se neiti yön tullen kömpi viereen nukkumaan. 

Tämän perusteella taisi olla Manullakin ikävä...